Minulle kerrottiin sun naivan;
Siis mua vartoo kuolemaaaa…
— Niin, Frans, minä olen teitä aina rakastanut, sanoi Sidonie. Rakkautta jonka kielsin ennen, koska olin nuori tyttö, ja nuoret tytöthän, näet, eivät aina tiedä mitä tekevät; sitä rakkautta ei mikään ole voinut poistaa minusta, ei mikään sitä vähentää. Kun kuulin, että Désirée, tuo onnetoin, tuo poloinen teitä myöskin rakasti, tahdoin jalomielisessä tarkoituksessa tehdä hänen elämänsä onnelliseksi uhraamalla oman elämäni ja oitis hylkäisin teidät, että menisitte hänen luo. Oi! silloin kun jo olitte kaukana, käsitin tuon uhrauksen olevan yli voimieni. Pikku Désirée raukka! Kovin olen häntä kironnut sydämeni pohjasta. Uskotteko? Siitä ajasta asti en ole tahtonut nähdä häntä, en kohdata häntä. Hänen näkönsä teki minulle liian paljo vaivaa.
— Mutta jos te rakastitte minua, kysyi Frans aivan hiljaa, jos te rakastitte minua, miksi naitte te sitte minun veljeni?
Sidonien katse ei muuttunut.
— Naida Risler, oli päästä lähemmäksi teitä, Minä ajattelin: "Minä en voinut olla hänen vaimonsa. Hyvä, minä rupean, hänen sisareksensa. Ainakin siten minun on sallittu häntä vielä rakastaa, emmekä vietä koko elämäämme vieraina toisillemme… Oi! ne on unelmia kahden kymmenen vuoden i'än ajoilta, ja niiden mitättömyyden kokemus meille kyllä pian näyttää". Minä en ole voinut rakastaa teitä niinkään, Frans; minä en ole voinut unhoittaa teitä myöskään, sen on naimiseni estänyt. Toisen miehen kanssa olisi se ehkä käynyt päinsä, mutta Rislerin kanssa se oli mahdotointa. Hän puhui mulle aina teistä, teidän menestyksestänne, tulevaisuudestanne… Frans sanoi niin, Frans teki näin… Poloinen, hän teitä rakastaa kovin Ja sitte, julminta minulle oli se, että veljenne on teidän näköön. Ryhdissänne, piirteissänne on ikäänkuin sukunäköä, ja olletikin äänessänne, sillä usein, hänen minua hyväillessään, suljin silmäni ajatellessani: "Se on hän… Se on Frans…" Nähtyäni että tuo rikoksellinen ajatus muuttui rasitukseksi, kiusaukseksi, rupesin sitä karkoittamaan mielestäni. Minä suostuin kuulemaan tuota Georges'ia, joka kauan aikaa minua oli vainonnut, ja muuttamaan elämääni tekemällä sen iloiseksi, pauhaavaksi. Mutta, sen vannon teille, Frans, ett'en tuossa huvin pyörteessä ole koskaan unhoittanut teitä, ja jos kellään oli oikeutta tulla tänne vaatimaan minua tilille käytöksestäni, niin toden totta sitä oli vähimmin teillä, joka tahtomattanne olette saattaneet minun siksi, mikä olen…
Hän vaikeni…
Frans ei tohtinut katsoa häneen. Hetken ajan piti hän hänen liika kauniina, liika himottavana. Hän oli hänen veljensä vaimo!
Eikä hän uskaltanut puhuakaan. Poloinen tunsi vanhan rakkauden itsevaltaisesti heräävän sydämessään ja tiesi, että nyt joka katse, joka sana, kaikki, mikä hänestä purskuisi esiin, osoittaisi pelkkää rakkautta.
Ja hän oli hänen veljensä vaimo.
— Voi, meitä onnettomia, onnettomia, kun olemme, sanoi tuomari parka vaipuen alas sohvalle hänen viereensä.