— Sentähden että niin piti, sentähden että olin hullu, sentähden että sydämessäni oli, ja että siellä on vieläkin rikoksellinen rakkaus, jonka tahdon temmata pois maksoi, mitä maksoi.
Sidonie puhui hänelle silmistä silmiin, suu likellä hänen suutaan ja vavisten koko olennossaan.
Rikoksellinen rakkaus!… Ketäs hän sitte rakasti?
Frans pelkäsi udella.
Aavistamatta vielä mitään, käsitti hän hänen katseestaan ja huokumisestaan, että hän ilmoittaisi jotakin kauheata.
Mutta hänen tuomarin virkansa velvoitti hänen ottamaan selon kaikesta.
— Kukas se on, jota rakastatte?… kysyi hän.
Toinen vastasi kumealla äänellä:
Tiedättehän hyvin, että se olette te. Sidonie oli hänen veljensä vaimo. Kaksi vuotta oli Frans pitänyt hänen aina vaan kuin sisarenaan. Hänestä veljensä vaimo ei ollut enää mitenkään sama, kuin hänen entinen morsionsa, ja rikostahan olisi ollut hänen kasvojensa yhdestäkin piirteestä pitää häntä sinä, jolle hän muinoin niin usein oli sanonut: "Minä rakastan teitä."
Ja nyt hän, Sidonie, sanoi rakastavansa häntä. Onnetoin tuomari oli kuin maahan kaivettu, huumautunut, eikä osannut vastata sanaakaan. Sidonie, hänen vastassaan, odotti… Päivä oli noita kirkkaita, helteisiä kevätpäiviä, joihin menneet sadehuuhdot ovat jättäneet lienteyttä ja omituista alakuloisuutta. Ilma oli lämmin ja levitteli kovin ensi helteestä vasta puhjenneiden kukkain hajua. Puoli-avonaisista ikkunoista täyttyi huone, jossa he olivat, tuosta hurmaavasta tuoksusta. Ulkoa kuului sunnuntaisoittoa ja etäisiä huutoja rannalta, ja lähempää, puutarhassa, rouva Dobsonin voipuva ja rakkautta huokaava ääni: