— Kuulkaahan, Sidonie. Veljeni nimi, jonka hän vaimolleen on antanut, on minun myös. Koska Risler on niin hullu, niin sokea, että hän antaa teidän pilata sitä, niin on minun asiani sitä puolustaa teidän solvauksianne vastaan… Siis, minä pyydän teitä ilmoittamaan herra Fromont'ille, että hänen on pian haettava toinen lemmitty, ja että hän menköön muualta perikatoa etsimään… Ell'ei…
— Ell'ei? kysyi Sidonie, joka, hänen puhuessaan, koko ajan oli nypistellyt sormuksiaan.
— Ell'ei, niin ilmoitan veljelleni, mitä täällä tapahtuu, ja oletteko hämmästyvä nähdessänne Rislerin yhtä ankarana, yhtä pelättävänä, kuin hän tavallisesti on leppeä. Ilmi-antoni hänen ehkä tappaa, vaan olkaa varma, että hän tappaa teidän ensin.
Sidonie kohotti hartioitaan:
— Kah! Tappakoon… Mitäs minä siitä?
Sen lausui hän niin pakahtuneen näköisenä ja niin kylmäkiskoisesti, että Franssin ehdottomasti tuli hieman surku tuota kaunista, nuorta, onnellista olentoa, joka puhui kuolemasta noin itsestään välinpitämättömänä.
— Rakastattehan siis häntä kovin? sanoi Frans hiukan jo leppeämmällä äänellä… Rakastattehan siis kovin tuota Fromont'ia, että ennemmin kuolette, kun jätätte hänet?
Ripeästi nousi hän seisoalleen:
— Minäkö? minäkö rakastaisin tuota hassua, tuota riepua, tuota akkahölmöä miehen vaatteissa?… Kylläpä käskis!… Minä otin hänen, niinkuin minkä muun hyvänsä olisin ottanut…
— Minkätähden?