Vastapäätä Chèbeläisten ovea, jonka vaskiripa porvarillisesti loisti portailla, oli kaksi muuta pienempää ovea.
Toiseen oli neljällä naulalla lyöty käymäkortti, jossa oli nimi "Risler, tehtaan piirustaja." Toisella oli pieni sahviaani nahka-palanen ja siinä kultakirjaimilla:
ROUVA DELOBELLE, lintuja ja kärpäsiä kuoseiksi.
Delobelleläisten ovesta, joka usein oli auki, näkyi iso neliskulmainen suoja, jossa kaksi naista, äiti ja tytär, vielä melkein kuin lapsi, yhtä vaaleina, yhtä väsyneinä kumpikin, harjoittivat yhtä noista tuhansista fanttasiia-ammateista, jotka käsittävät sen, mitä kutsutaan Parisin-kaluiksi.
Siihen aikaan oli kuosi koristaa hattuja ja tanssivaatteita siroilla, hohtokiven värisillä, Etelä-Ameriikan eläväisillä, ja niiden valmistaminen oli juuri Delobellen naisten erityistoimi.
Eräs tukkukauppias, jolle lähetykset tulivat suorastaan Antilleista, laittoi heille aukaisematta pitkiä, keveitä arkkuja, joissa, inhottavassa arsenikki pölyssä loistivat kärpäset, ladottuina ja valmiiksi neuloille pistettyinä, sekä linnut, toinen toisiinsa sullottuina, siivet hienossa paperisiteessä. Tuo kaikki oli kuntoon pantava, kärpäset saatavat hytisemään messinkilangan päähän, koliibrien höyhenet pöyhisteltävät ja kiilloteltavat, taittuneet jalat silkkirihmalla korjattavat, sammuneiden silmien sijaan pantava kiiltäviä helmiä ja hyönteiset tai linnut tehtävät sieviksi ja elävän näköisiksi.
Äiti teki työtä tyttärensä johdolla; sillä Désiréellä, vaikka hän olikin vielä ihan nuori, oli oiva aisti, tenhottaren kekseliäisyys, eikä kukaan osannut niinkuin hän, asetella silmiä lintujen pikku päihin ja levittää niiden kangistuneita siipiä.
Ontuva kun hän oli lapsuudestaan saakka, onnettoman tapauksen tähden, joka ei kuitenkaan ollut laisinkaan vahingoittanut hänen säännöllisten ja hienojen kasvojensa suloa, oli Désirée Delobelle'lla, koska hänen siitä syystä oli melkein täytymys, paikaltaan liikkumatta, alituisesti pysyä kotonaan, oikea ylimyksellinen iho ja erittäin valkoiset kädet. Pitäen aina hiuksensa veikeästi kammattuina, vietti hän päivänsä istuessaan upoksissa nojatuolissaan, kuosikuvilla ja kaikenvärisillä linnuilla kukkuroidun pöytänsä ääressä, ikäänkuin tuossa maailmallisen kauneuden oikullisessa ammatissa unhoittaen oman onnettomuutensa ja siten korvaten epäsuosiollista elämätänsä.
Hän ajatteli, että kaikki nuo pienet siivet lähtivät lentoon hänen liikkumattomalta pöydältään oikeille matkustuksille Parisin maailman ympäri tuikkimaan juhlissa, ruunujen valossa; ja yksin hänen tavastaan asetella kärpäsiään ja lintujaan olisi voinut arvata hänen ajatustensa suunnan. Alakuloisuuden ja murheen päivinä, kuroittuivat suipot nokat eteenpäin, siivet levisivät ihan auki, ikäänkuin ottaakseen huiman vauhdin lentääkseen kauas, hyvin kau'as pois viidennen kerroksen asunnoista, puutteen alaisuutta ja kurjuutta pakoon. Vaan kun hän joskus taas oli tyytyväinen, niin näyttivätpä hänen eläväisensäkin elämään ihastuneilta, olivatpa oikein pienten oikullisten ja rajujen kuosilintujen näköisiä.
Onnellisena tai onnettomana teki Désirée työtä aina yhtä innokkaasti. Aamupuhteesta aina myöhään yöhön saakka oli pöytä täynnä työesineitä. Ja päivän viimeisen säteen sammuessa, kun tehtaan kello kaikui ylt'ympäri lähipihoja, sytytti rouva Delobelle jo lampun, ja heti, tuon varsin niukan aterian jälkeen, ryhdyttiin uudelleen työhön.