Ja tavallisista asioista puhuessaankin olivat heidän äänensä liikutetut tunteista, jotka olivat sanoihin puhkeamaisillaan.
Vieläkin läheni pieni matala tuoli vieläkin enemmän suurta nojatuolia; ja katsellen toisiaan, käsi kädessä, molemmat lapset mainitsivat hiljaa ja harvaan toisiaan nimeltä:
— Désirée.
— Frans.
Samassa kolkutettiin ovelle.
Hiljainen varova nakutus oli hienosti hansikoitun käden, joka pelkää likaantuvansa pienimmästäkin kosketusta.
— Sisään!… sanoi Désirée hiukan kärsimättömällä äänenväreellä. Sidonie, kauniina ja ystävällisenä, astui sisään. Ohikulkiessaan poikkesi hän tervehtimään pikku Sisiä, jota hän, näet, kauan aikaa oli halunnut nähdä.
Franssin läsnä-olo näkyi häntä kovin hämmästyttävän, ja iloisesti puhellessaan vanhan ystävänsä, Désiréen kanssa, hän tuskin katsoi Franssiin. Kaikenlaisten hyväilyjen, ystävällisten puheiden ja hauskojen tarinoimisten jälkeen menneestä ajasta, tahtoi hän nähdä porrasikkunan ja Risleriläisten asunnon. Häntä huvitti, näet, siten muistella nuoruutensa aikoja.
— Muistatteko, Frans, kun kolibri prinsessa astui huoneesenne, pää-nupukka suorana ja koristettuna pätineellä lintujen höyhenistä?
Frans ei vastannut mitään. Hänen mielensä oli liiaksi liikutettu voidakseen vastata. Jokin ilmoitti hänelle, että tuo nainen oli tullut ainoastaan hänen tähden, tahtoi omistaa hänen, estää hänen kuulumasta toiselle, ja poloinen huomasi kauhistuen, ett'ei siihen suurta ponnistusta tarvittu. Nähdessään vaan Sidonien astuvan sisään, oli hänen sydämensä jo voitettu.