Désirée taas ei aavistanut niitäkään. Sidonie oli aivan vilpittömän ja ystävällisen näköinen. Ja olivathan hän ja Frans sisaruksia. Rakkaus ei ollut enää mahdollinen heidän välillä.
Kumminkin oli pikku ontuvalla hämärä aavistus onnettomuudestaan, kun Sidonie, pois lähtiessään, kääntyi ovella välinpitämättömästi, sanoakseen langolleen:
— Niin vainkin, Frans, Risler pyysi minun tuomaan teidät päivälliselle tänä iltana meille… Vaunut ovat täällä, portilla… Sivukulkiessamme otamme hänet tehtaalta.
Sitte, mitä ikänä sievimmällä hymyllä:
— Päästät kai hänen meille, eikö niin, Sirée? Ole huoleti, kyllä me hänen takaisin annamme.
Kiittämätöin Frans! Hän uskalsi mennä pois.
Hän meni empimättä, kertaakaan kääntymättä, intohimonsa, ikäänkuin raivoavan meren, valtaamana, eikä sinä päivänä, ei seuraavina, ei koskaan sitte enää, saanut neiti Sisin suuri nojatuoli tietää, mitä hauskaa pienellä matalalla tuolilla oli sanottavaa.
IV.
Odotussali.
"Oi, niin, minä rakastan sinua… rakastan sinua enemmän kuin
konsana, ja ikipäiviksi… Mitä varten taistella ja vastustella?
Rikoksemme on väkevämpi meitä… Muutoin, onko rikosta, että
rakastamme toisiamme?… Olimmehan määrätyt toinen toisellemme.
Eikös meillä ole oikeutta yhdistyä, vaikka elämä meidät onkin
erottanut? Siis, tule. Lähtömme on päätetty… Huomen-iltana,
Lyon'in asemalla, kello kymmenen… Otan piljetit ja odotan sinua
… Frans."