Kuukauden oli Sidonie toivonut tuota kirjettä, kuukauden ajan oli hän käyttänyt kaikkea imarteluansa ja kavaluuttansa saadakseen lankonsa intohimoja kirjallisesti puhkeamaan esiin. Vaikea oli hänen siinä onnistuessaan. Helppoa ei ollut houkutella rikokseen moista rehellistä ja nuorta sydäntä, kuin Franssin oli, ja tuossa omituisessa taistelussa, jossa se, joka todellisesti rakasti, soti omaa asiataan vastaan, tunsi Sidonie usein voimainsa pettävän ja melkein vaipui toivottomuuteen. Kun hän ihan jo luuli kukistaneensa vastustajansa, niin tämän rehellisyys yht'äkkiä ryntäsi ilmi, ja hän oli aivan pakenemaisillaan, luiskahtamaisillaan Sidonien käsistä karkuun.
Sepä myös riemastus hänelle, kun hän eräänä aamuna sai tuon kirjeen. Juuri silloin oli rouva Dobson siellä. Hän oli vast'ikään tullut, tuoden tietoja Georgesilta, joka valitti ikävää ja alkoi olla huolissaan langosta, joka oli kiihkeämpi, mustasukkaisempi ja vaativampi, kuin itse Sidonien mies.
— Voi, armasta raukkaa, armasta raukkaa, sanoi senttimenttaalineen amerikkalainen rouva, jospa näkisit, kuinka hän on onnetoin.
Ja ravistaen kiharoitaan, aukaisi hän nuotti käärynsä, otti sieltä esiin kirjeen armaalta raukalta ja kätki sen huolellisesti romanssilehtien väliin, onnellisena ollakseen sekoitettu rakkausjuttuun ja innostuneena salajuoniin, josta hänen kylmät silmänsäkin ja kuiva, vaalea hipiänsä olivat hiukan lievistyneet.
Kummallisinta on, ett'ei nuori ja sievä Dobson, joka hyvin kernaasti tarjoutui tuohon lakkaamattomien rakkauskirjeiden toimittamiseen, ollut itse koskaan kirjoittanut, eikä saanut yhtäkään semmoista omalle osalleen.
Ollen alinomaa matkalla Asnières'in ja Parisin välillä, rakkaussanoma siiven alla, pysyi tuo omituinen kirjekyyhkynen uskollisena lakalleen, eikä kuhertanut muulloin kuin täydestä syystä.
Kun Sidonie näytti hänelle Franssin kirjeen, kysyi rouva Dobson:
— Mitä ai'ot vastata?
— Se on tehty. Minä lupasin.
— Mitä? Lähdetkö tuon hullun kanssa.