— Elä pelästy… ei se ole mitään… yritteli hän sanomaan vaan voipui sitte portaille. Ei koskaan luullut äiti Delobelle olovanaa niin väkevä. Hän otti tyttärensä, kantoi hänen, pani maata, ja kaikki tuo tapahtui siunaaman aikaan, ja hän puhutteli häntä ja suuteli häntä.
— No jo vihdoin viimein löysinkin sinun. Missä sinä nyt olet ollut, siukku rukka? Eikö niin, sano, että tahdoit tappaa itsesi?… Sinulla oli siis kova murhe?… Miksikäs sen salasit minulta?
Nähdessään äitinsä tuossa tilassa, kylpien kyyneleissä, vanhettuneen muutamassa tunnissa, tunsi Désirée olevansa kauheiden tunnonvaivojen valtaamana. Hän muisti menneensä hyvästiäkään sanomatta ja soimaten häntä sydämessään siitä, ett'ei hän häntä rakastanut.
Ett'ei häntä rakastanut!
— Kuolemasihan olisi tappanut minun, sanoi vaimo parka… Voi, kun minä nousin tänä aamuna, eikä vuoteesi ollut kosketettu, eikä sinua ollut huoneessakaan… Minä kävin kerran ympäri ja lankesin tainnoksiin… Onko sulia lämmin nyt?… Onko hyvä?… Ethän enää tee sitä, ethän tahdo kuolla?
Ja hän tukki hänen peitettään, lämmitti hänen jalkojaan ja viihdytti häntä rinnallaan.
Vuoteessaan leväten, silmät kiinni, näki Désirée itsemurhansa kaikki kohdat, kaikki kamalat seikat, joiden läpi hän oli kulkenut kuolemaan lähtiessään. Kasvavassa kuumeessaan, raskaassa, valtavassa unessaan, rasitti ja vaivasi häntä hurja kulkunsa Parisin kautta. Tuhansia mustia katuja kuvautui hänen silmissään, Seinen virta kunkin päässä.
Tuo kamala virta, jota hän ei yöllä löytänyt, vainosi nyt häntä.
Hänestä näytti kuin hän olisi kokonaan ollut mudan ja lo'an ryvettämä; ja painajaisen ahdistamana, lapsi raukka, tietämättä, kuinka päästä muistojensa kiusauksista, sanoi hiljaa äidilleen:
— Kätke minut… kätke minut… minua hävettää!