VI.
Hän lupasi olla sitä enää tekemättä.
Oi! ei, ei hän tee sitä enää. Herra komissarjus saa olla rauhassa, Ei siitä pelkoa ole, että hän sen tekee uudelleen. Mitenkä hän ensin pääsisi virralle kun hän ei enää voi hievahtaa vuoteeltaankaan? Jos herra komissarjus olisi nähnyt hänen silloin, niin hän ei olisi epäillytkään hänen sanojaan. Epäilemättä näkyy koko hänen olennossaan vielä tahto ja halu kuolla jotka niin katalasti olivat piirretyt hänen kalpeisin kasvoihinsa toissa aamuna; ne ovat vaan lieventyneet maltillisemmat. Muudan Delobelle tietää, että vähän pikkuisen vaan aikaa odotettuaan, hänellä ei ole enää mitään toivottavana.
Lääkärit sanovat hänen kuolevan keuhkokuumeesen, jonka hän oli saanut märistä vaatteistaan. Mutta lääkärit erehtyvät, se ei ole keuhkokuumetta. Siis rakkautensa on syy hänen kuolemaansa?… Ei. Tuosta kauheasta yöstä lähtien hän ei enää ajattele Franssia, hän ei pidä itseään enään arvollisena rakastamaan ja olemaan rakastettu. Siitä pitäen on toinen pilkku hänen puhtaassa elämässään, ja siitäpä juuri hän kuoleekin.
Kaikki nuo hirveän näytelmän tapaukset ovat tahrana hänen ajatuksissaan: nosto vedestä kaikkien ihmisten läsnä ollessa, sikeä unensa poliisi konttoorissa, rivot laulut, joita hän siellä kuuli, mielipuoli, joka lämmitteli itseään lieden ääressä, kaikki, mihin rikokselliseen, törkeään, ja sydäntä särkevään hän oli koskettanut komissarjuksen portailla, ja sitte toisien ylenkatse, toisien julkeus, hänen pelastajansa pilanlasku, polisipalvelijain hyväily, koko hänen i'äksi hävinnyt naisellinen arkuutensa, nimensä, joka hänen täytyi antaa ja hänen tukala viallisuutensa, joka vainosi häntä kaikkien noiden pitkien kiusauksien kestäessä, ikäänkuin ivana, naurettavaisuuden korvennuksena hänen itsemurhastaan lemmen tähden.
Hän kuolee häpeästä, sanon minä. Öisin hourailee hän yhä lakkaamatta: "Minua hävettää!… Minua hävettää!…" ja levollisempana aikana painuu hän peitteesensä, vetää sen kasvoilleen ikäänkuin kätkeytyäkseen tai haudatakseen itsensä.
Désiréen vuoteen vieressä, ikkunan valossa, tekee äiti Delobelle työtä, hoitaen tytärtään. Ajoittain kohottaa hän silmänsä tarkastaakseen tuota mykkää toivottomuutta, selittämätöintä tautia, sitte ryhtyy hän työhönsä jälleen; köyhän suurimpia tuskia on, ett'ei hän voi kärsiä mielikseen. Työtä on tehtävä lakkaamatta, ja vieläpä kun kuolokin lähellä liitelee, on ajateltava välttämättömiä tarpeita, elämän huolia.
Rikas voipi sulkeutua suruunsa, hän voi siinä aikeella, siitä elääkin, eikä tehdä muuta, kuin kärsiä ja itkeä.
Siihen ei köyhillä ole varaa eikä oikeuttakaan. Kotiseudullani, maalla, tunsin vanhan vaimon, joka samana vuonna oli kadottanut tyttärensä ja miehensä, kaksi kauheaa koetusta toistensa perään; mutta hänellä oli pojat kasvatettavana, moisio hoidettavana. Aamunkoitosta oli oltava toimessa, jouduttava kaikkialle, johdettava eri töitä, eri haaroilla matkojen päässä pellolla. Sureva leski sanoi minulle: "Minulla ei ole hetkeäkään aikaa itkeä viikon ajalla; mutta sunnuntaisin, oi, silloin otan kaikki takaisin…" Ja, toden perään, niinä päivinä, kun lapset leikkivät ja olivat kävelemässä ulkona, sulki hän lukon kahteen kertaan ja koko jälkeen puolisen itki ja nyyhkytti hän ja huusi autiossa talossa miestään ja tytärtään.
Äiti Delobellellä ei ollut pyhääkään. Ajatelkaas, että hän nyt oli yksin työssä, ett'ei hänen sormillaan ollut Désiréen somien sormien ihmeellistä näppäryyttä, että lääkkeet olivat kalliit, ett'eikä hän mistään maailmassa olisi tahtonut kieltää "isältä" hänen kalliita tapojaan. Niinpä, milloin hyvänsä sairas aukasi silmänsä huomasi hän äitinsä joka varhaisen aamun hämärässä tahi yölamppunsa valossa lakkaamatta työskentelevän työskentelemistään.