Kun hänen vuoteensa uutimet olivat suljetut, kuuli hän pientä kuivaa kalinaa saksia pöydälle pantaessa.
Äitinsä väsymys ja alituinen valvominen, joka yhä piti seuraa hänen kuumelleen, vaivasi häntä kovin, toisinaan enemmän kuin mikään muu:
— Annahan minulle vähän työtäni, sanoi hän koetellen istua vuotessaan. Se oli ikäänkuin heijastusta päivä päivältä yhä enemmän synkistyvällä taivaalla. Äiti Delobelle, joka siten näki sairaan haluavan palata elämään, asetti hänen niin hyvin kuin suinkin ja veti pöydän lähemmäksi. Mutta neula oli liian raskas, silmät liian heikot ja ikkunaan kuuluvat huudot muistuttivat hänelle, että katu tuo kauhea katu, oli ihan hänen vieressään. Ei, hänellä lopullisesti ei ollut voimia. Oi, jospa hän ensin olisi voinut kuolla ja sitte syntyä uudelleen… Ja nyt hän kuoli luopumalla vähitellen kaikesta. Joka kerta kun äiti pujotteli nöylettä neulan silmään, katseli hän yhä kalpenevaa lastaan kysyen:
— Onko sinun hyvä?
— On, oikein hyvä… vastasi sairas sydäntä särkevällä hymyllä, joka hetkeksi kirkasti hänen tuskallisia kasvojaan ja näytti kaiken niiden hävityksen, niinkuin köyhään majaan pilkistävä auringon säde, sen sijaan, että sitä elähyttäisi; paremmin vaan paljastaa sen kurjuuden ja puutteet. Sitte seurasi pitkä äänettömyys; äiti ei puhunut enää, peläten rupeavansa itkemään, tytär oli kuumeen tainnuttamana ja jo verhottuna näkymättömiin huntuihin, joilla kuolema ympäröi ikäänkuin säälistä niitä, jotka taistelevat viimeisiin voimiensa puolesta, viedäkseen ne hiljaa ja ilman melskettä pois.
Kuuluisa Delobelle ei ollut koskaan läsnä. Hän ei ollut muuttanut mitään elämässään virattomana näyttelijänä. Kuitenkin tiesi hän tyttärensä olevan kuolemaisillaan; lääkäri oli sen hänelle ilmoittanut. Se oli hänelle kovakin isku, sillä itse asiassa hän rakasti paljo lastaan; mutta hänen kummallisessa luonteessaan tosimmat, suorimmat tunteet kääntyivät väärälle, luonnottomalle raitille sen la'in mukaan, että jos mitä pannaan ylösalaisin olevalle perustukselle, se ei koskaan näy seisovan suorassa.
Delobelle piti ennen kaikkia kävelemisestä siten suruaan haihduttaakseen. Hän näytteli onnetointa isää pitkin bulevaardia. Hänet tavattiin teaattereissä, kahviloissa, silmät punaisina, kalpein kasvoin. Hänen oli mieliksi, kun kysyttiin; "No, ukko parka, kuinka teillä jaksetaan?" Silloin pudisti hän päätään hermoisella liikkeellä, mursi kasvojaan ikäänkuin kyyneleitä pidättääkseen ja mykkänä ja täynnä vihaa heitti kiroavan katseen taivaasen, niinkuin näytellessään Lasten lääkäriä, mikä tietysti ei estänyt häntä olemasta huomiota osoittava ja noutelias tytärtään kohtaan.
Niinikään oli hän tottunut, tyttärensä sairaana ollessa, tuomaan hänelle kukkia kävelyiltään Parisissa: ja hän ei tyytynyt tavallisiin kukkiin, kainoihin orvokkiin, joita saa helpolla joka kadun kulmassa, vaan noina surullisina syksypäivinä tahtoi hän välttämättä ruusuja, neilikoita ja erittäinkin ansareissa kasvaneita valkoisia liljoja, joiden kukat, varsi ja lehdet ovat niin vihertävän valkoiset, kuin luonto kiireissään olisi kasvattanut ne aivan yhtänäköiseksi.
— Oi, tämä on liikaa… ihan liikaa minä suutun siitä, sanoi pikku potilas useita kertoja, nähdessään hänen riemastuneena astuvan sisään, kukkavihko kädessä; mutta ukko vastasi niin surullisesti: "Annahan… annahan… ", ett'ei tyttö tohtinut vastustella.
Maksu oli sentään suuri, ja äidin oli hyvin vaikea ansaita elatusta kaikille…