— Minä luulen, että tekisitte hyvin, puuttui Désirée jälleen arasti puheesen, minä luulen, että tekisitte hyvin luopumalla…
— Hä?… mitä?… kuinka?…
Hän pysähtyi nähdessään sanainsa vaikutuksen. Vanhan näyttelijän liikkuvat kasvot olivat yht'äkkiä kurtistuneet kovasta epätoivosta; ja kyyneleet, joita hän ei aikonutkaan olla salaavinaan käden selällä, niinkuin hän teki näyttämöllä, turvottivat hänen luomensa, vuotamatta, semmoinen tuska kuristi hänen kurkkuaan. Poloinen alkoi käsittää… Niinikään, kahdesta ihmettelevästä, jotka olivat olleet hänelle uskollisia, kääntyi toinenkin pois hänen kunniastaan. Tyttärensä ei luottanut enää häneen! Se ei ollut mahdollista. Hän oli väärin käsittänyt, kuullut väärin… Mistä luopumalla tekisi hän hyvin, sano, mistä?… Mutta tuon armoa pyytävän katseen mykästä rukouksesta ei Desireellä ollut rohkeutta lopettaa. Muutoin olivatkin lapsiraukan voimat ja elämä lopussa. Hän sopisi pari kolme kertaa: — Luopumalla… luopumalla… Sitte vaipui pikku pää alas ja hän kuoli uskaltamatta sanoa hänelle, mistä luopumalla hän tekisi hyvin…
Muudan Delobelle on kuollut, herra komissarjus. Sanoinhan minä, ett'ei hän sitä tee enää. Tällä kertaa säästi kuolema häneltä tien ja vaivan; se tuli itse häntä noutamaan. Ja nyt, uskomatoin mies, neljä hyvää, vahvasti naulattua, petäjäistä lautaa takaavat teille lapsen sanat; Hän lupasi olla sitä enää tekemättä; eikä hän tee sitä enää.
Pikku ontuva on kuollut. Se uutinen surullisesta tapahtumasta käy Francs—Bourgeois'in kaupungin osassa. Ei sen tähden että Désirée olisi ollut hyvin tuttu, hän kun näet, ei koskaan käynyt ulkona, vaan näytti ajoittain ikävästä ikkunasta vaaleuttaan ja väsymättömästä työstä sinikehäisiä silmiään. Mutta kuuluisan Delobellen tyttären hautajaisissa oli varmaan oleva paljo näyttelijöitä, ja niihin on Parisi kovin ihastunut. Se katselee mielellään kadulla, keskellä päivää, noita illan epäjumalia, tarkastelemalla heidän kaikesta ylenluonnollisesta vapaita, todellisia kasvojaan. Niinikään sinäkin aamuna, kun pienen, kapean oven luona Braque-kadun varrella kuului vasaran iskuja valkoisia verhoja naulattaessa, anastivat uteliaat kadunvierustan ja pihan.
Se on kyllä oikein, että näyttelijät rakastavat toisiaan tahi että ainakin heitä yhdistää yhteissitoutumus, virkaside, joka kokoo heidät kaikenlaisiin ulkonaisiin juhlatilaisuuksiin, niinkuin tanssijaisiin, laulajaisiin päivällisiin ja hautajaisiin.
Vaikkapa kuuluisa Delobelle ei enää kuulunutkaan teaatteriin ja hänen nimensä kokonaan oli kadonnut arvosteluista ja ilmoituksista viisitoista vuotta sitte, ei tarvinnut muuta kuin muutamia rivejä jossakin vähän tunnetussa teaatteri lehdessä: Herra Delobelle, entinen ensimmäinen näyttelijä Metz'in ja Alecon'in teaattereissa, on suruksi, j.n.e… Kokoonnutaan j.n.e… niin kaikista Parisin ja sen ympäristön nurkista saapui joukottain näyttelijöitä tuon kutsumuksen johdosta.
Kuuluisat tahi ei, kaikki he olivat läsnä; ne jotka olivat näytelleet Delobelle'n kanssa maaseudulla, jotka tapasivat hänen teaatterikahviloissa, missä hän oli yhtenä niistä aina huomatuista henkilöistä, joiden nimeä tietämättä muistaa keskuudesta, jossa heitä alituisesti näkee ja johon he ikäänkuin näkyvät kuuluvan; sitte oli myös maaseutunäyttelijöitä, jotka olivat käymältä Parisissa, teaatterin johtajan pakeilla, hyvää paikkaa hakemassa.
Ja kaikki, mitättömät ja kuuluisat, Parisilaiset ja maakuntalaiset, halusivat vaan nähdä nimensä jossakin sanomalehdessä, jossa kerrottiin hautajaisista. Nuo turhanpäiväiset olennot, näet, himoavat kaikenlaista julkisuutta. He pelkäävät niin kovin, että yleisö heitä unhoittaa, että silloin kuin he eivät näyttäydy, heillä on välttämätöin tarvis saattaa itsensä puheen aineeksi ja johdattaa itsensä kaikin tavoin Parisilaisten kovin häilyvään muistoon.
Yhdeksältä, Marais'in — tuon kielevän maakunnan — rahvasto odotti ikkunoissa, ovilla ja kadulla näyttelijäin kulkua. Ammattilaiset tähystelivät tomuisista laseistaan, poroporvarit ikkunaloukoistaan uutimien takaa, emännöitsijät koppa kädessä, oppipojat, mytyt pään päällä.