Vihdoin he tulivat, mikä jalkaisin, mikä ajaen, yksin ja yhdessä, He tunnettiin ajetuista kasvoistaan, sinertävästä leu'asta ja poskista, luonnottomasta nä'östä, joka oli joko liian pöyhkeä tai liian yksinkertainen, teeskennellyistä liikkeistä ja erittäinkin ylellisestä tunteellisuudesta, johon heidät oli totuttanut näyttämöllä välttämätöin liioitteleminen. Miten nuo kunnon ihmiset ilmaisivat mielensä kukin eri tavalla tuossa surullisessa tilaisuudessa, oli tosiaan huvittavaa nähdä. Kunkin tulo tuon hautajaistalon pienelle synkeälle pihalle oli ikäänkuin esiintyminen näyttämöllä ja vaihteli kunkin näyttelijän viran mukaan. Suuret traagikot, onnettoman näköisinä, silmäkulmat rypyssä, alkoivat, heti tultuaan, hansikkaan kärjellä pusertaa pois silmäpielestä kyyneltä, jota eivät voineet pidättää, sitte huokailivat, katselivat taivasta ja jäivät seisomaan keskelle näyttämöä, se on pihaa, hattu reidellä, hetkutellen hiljaa vasenta jalkaa, joka auttoi heitä hillitsemään surua: "Ole vaiti, sydämeni, ole vaiti." Koomikot, sitä vastoin, "surivat" yksinkertaisesti. He lähestyivät toisiaan, kutsuivat toisiaan "ukko paraksi," lyöden kättä vakuutettuina ja vavisten, posket hermottomasti väristen, alentaen silmä- ja suupieliä, josta heidän osoitteensa kävi halvan ilveen näköiseksi.
Kaikki oli tavoiteltua ja kaikki totista…
Kohta sisään tultuaan erosivat nuo herrat kahteen leiriin. Kuuluisat katselivat halveksivasti tuntemattomia, jotka heidän ylenkatseisin vastasivat tuhansilla säädyttömillä muistutuksilla: "Oletteko huomanneet, kuinka se ja se on vanhentunut ja muuttunut?… Hän ei voi enää kauan pitää virkaansa."
Molempien ryhmien keskellä kuuluisa Delobelle, mustissa vaatteissa, mustissa ylentarkasti puetuissa hansikkaissa, käveli edes takaisin, silmät punaisina, äänettömänä jaellen kädenlyöntejä. Poloinen oli pakahtua kyyneleihin, mutta se ei estänyt häntä käherryttämästä hivuksiaan. Kummallinen luonto! Ei kukaan olisi voinut sanoa, missä hänen todellinen ja tekosurunsa erosivat, siihen määrin olivat ne toisiinsa sekaantuneet… Näyttelijöiden joukossa oli paljo muitakin tuttujamme. Herra Chèbe tavallista mahtavampana ja toimekkaampana hääri maineessa olevien näyttelijöiden ympärillä, sillä välin kun rouva Chèbe piti seuraa äiti raukalle. Sidonie ei voinut tulla; mutta Risler vanhempi oli saapuvilla, melkein yhtä liikutettuna kuin isäkin, kelpo Risler, ystävä viimeiseen hetkeen saakka, sillä hän oli maksanut kaikki surujuhlan kustannukset. Myöskin olivat ruumisvaunut oivat, verhot olivat hopeahetaleilla, katafalkki koristettu ruusuilla ja valkoisilla orvokeilla. Kurjalla, synkeällä Braque-kadulla nuo vaatimattomat menot kynttelineen, kukkineen pyhän veden pirskoittamina muistuttivat lapsiraukan kohtaloa, jonka pienintäkin hymyä aina kyyneleet kostuttivat.
Lähdettiin liikkeelle, käyden, hitaasti, mutkailevia katuja pitkin.
Etupäässä kulki Delobelle, itkeä nyhkyttäen, tuo lasta kantava isä parka, melkein yhtä paljo surren itsestään kuin tyttärensä kuolemaa, ja todellisen surunsa pohjalla säilyttäen ikuisen turhamaisen itsekkäisyytensä, joka lepäsi siinä kuin kivi joen pohjalla, liikkumattomana vyörivien aaltojen alla. Juhlamenojen komeus, tuo musta jono, joka pidätti kulullaan liikkeenkin, hunnulla katetut ajoneuvot, Rislerin pienet kuomivaunut, jotka Sidonie oli lähettänyt muodon vuoksi, kaikki tuo imarteli ja kiihdytti häntä. Kerran, voimatta enää olla vaiti, kääntyi hän Robricast'in puoleen, joka kävi hänen rinnallaan:
— Oletko huomannut?
— Mitä niin?
Ja isä parka, silmiä pyyhkiessään, kuiskutti hiukan ylpeänä:
— On kahdet omat vaunut…