Armas Sisi rukka, tuo hyvä ja yksinkertainen olento! Kaikki nuo teennäiset surut, koko tuo juhlallisten itkijäin saatto ei ollut lainkaan häntä varten.
Ylähältä ikkunasta suljettujen varjostimien takaa katseli äiti
Delobelle, jota ei oltu voitu siitä estää, tyttönsä lähtöä.
— Hyvästi… hyvästi… sanoi äiti hiljaa, melkein itsekseen, huiskuttaen kättään oudolla tajunnottomalla liikkeellä.
Ja kuinka hiljaa hän lausuikin tuon hyvästin, oli Désirée Delobelle kuuleva sen.
NELJÄS KIRJA.
I.
Tarina pienestä sini-miehestä.
Uskokaa taikka elkää, mutta minä puolestani uskon lujasti pieneen sini-mieheen. En sillä, että olisin hänen koskaan nähnyt; mutta eräs runoilija-ystäväni, johon minulla on täysi luottamus, kertoi minulle olleensa varsin usein yöllä kasvoista kasvoihin tuon kummallisen pikku haltian kanssa, ja nähkääs minkälaisissa asianhaaroissa.
Ystävälläni oli ollut heikkous antaa velkakirja ompelijalleen; ja niinkuin kaikki kuvittelun ihmiset semmoisissa tapauksissa, oli hän, kohta nimikirjoituksensa annettuaan, uskonut päässeensä irti velastaan ja velkakirjan ajatus oli hänen mielestään kadonnut. Sattuipa kerran yöllä, että runoilijamme kavahti unesta, takasta lähtevän, omituisen ryminän herättämänä. Hän arveli ensin, että se oli paleltunut varpunen, joka etsi sammuneen valkean lämpimää höyryä taikkapa viiri, jota kääntyvä tuuli viuhtoeli. Mutta tuokion kuluttua ryminä kävi selvemmäksi, ja hän eroitti varsin hyvin rahapussin kilinän yhdistettynä ikäänkuin vitjojen nitinään. Samalla kertaa kuuli hän pienen äänen, kimakan, kuin veturin kaukaisen vihellyksen ja heleän, kuin kukon laulun, huutavan hänelle katon rajalta: "Maksu-päivä! Maksu-päivä!"
— Voi, hyvä Jumala… velkakirjani! ajatteli poika raukka muistaessaan äkkiä, että hänen ompelijansa vekseli oli maksettava viikon kuluttua; ja aamuun saakka ei hän muuta tehnyt, kuin viskelihe, etsien unta vuoteensa kaikista nurkista ja löytämättä sieltä muuta, kuin ajatuksen tuohon kirottuun, määräämälle maksettavaan velkakirjaan. Tulevana, sen jälkeisenä, ja kaikkina sitä seuraavina öinä, heräsi hän samaan aikaan ja samalla tapaa, yhä tuo rahojen helinä, vitjojen nitinä ja pieni ääni, joka huusi ilkastellen: "Maksu-päivä! Maksu-päivä!" Hirveintä oli, että mitä lähemmäksi maksu-päivä tuli, sitä kimakkaammaksi ja kamalammaksi kävi ääni, uhaten yhä ryöstöä ja pyyttöä.