"Maksupäivä!… Maksupäivä!…"
Tällä kertaa päästi pieni sinimies herra Chèben savutorveen ohimennessään katalan huutonsa.
Sanottava on, että herra Chèbe jonkun aikaa oli lyöttäytynyt melkoisiin yrityksiin, hyvin epämääräiseen, äärettömän epämääräiseen kauppaan "seisoalla," joka häneltä nieli paljo rahaa. Useita kertoja jo oli Rislerin ja Sidonien täytyi maksaa isän velkoja nimenomaan ehdolla, että hän pysyisi olollaan, eikä enää asioihin ryhtyisi; mutta moiset alituiset sukellukset olivat välttämättömät hänen olemiselleen. Joka kerta karaisi hän itseään uudella voimalla, kiihkeimmällä toimeliaisuudella. Kun ei rahaa löytynyt, antoi herra Chèbe nimensä; sitä hän vielä surkeasti väärin käyttikin, tuota nimeään, luottaen aina yrityksen voittoihin täyttääkseen sitoumuksiaan. Pahus vaan, ettei noita voittoja koskaan näkynyt, sillä välin kuin allekirjoitetut velkakirjat, kuljeskeltuaan Parisin päästä päähän, palasivat asuntoonsa hirmuisen säntillisesti, ihan mustina matkalla lisäksi tulleista hieroglyyfeistä.
Niinpä oli nyt tammikuun maksupäivä hänelle hyvin tukala, ja kuullessaan, pienen sini-miehen kulkevan ohi, muisti hän yht'äkkiä, ett'ei hänellä ollut penniäkään maksaa. Tuhat tulimmaista! Hänen täytyi vieläkin nöyrtyä Rislerin edessä, pelätä saavansa kielto, tunnustaa syöneensä sanansa… Mies paran tuskaa, hänen noita asioita ajatellessa, lisäsi yön hiljaisuus, jolloin silmä on joutilas, ajatuksella ei ole mitäkään huviketta ja mieli, ruumiin täydellisesti liikkumattomana ollessa vaakasuorassa asemassa, esteettömästi joutuu pelon ja huolien valtaan. Tuon tuostakin sytytti herra Chèbe lamppunsa, otti sanomalehtensä, koki turhaan lueskella, hyvän rouva Chèben suureksi tuskaksi, joka hiljaa, ähki ja kääntyi seinään päin pois valosta..
Ja sill'aikaa lähti kamala pieni sini-mies, ihastuksissaan häijyydestään ja ilkastellen, kauemmaksi kilistelemään rahapussiaan ja vitjojaan. Kas nyt on hän Vieiller-Haudriettes'in kadun varrella, suuren tehtaan päällä, jossa kaikki ikkunat ovat pimeät, paitsi yhtä, ensimmäisessä kerroksessa, puutarhan perällä.
Vaikka jo onkin myöhä, ei Georges Fromont vielä ole levolla. Istuen valkean ääressä, pää käsissä, sokeasti ja mykkänä vaipuneena parantamattomiin vaurioihinsa, ajatteli hän Sidonieta, tuota hirveätä Sidonieta, joka samalla hetkellä makasi yläkerroksessa. Sidonie sai hänen suorastaan hulluksi, hän petti hänen, se oli varma, petti tuon Toulouselaisen tenoorilaulajan Cazaboni'n tähden, jonka rouva Dobson oli tuonut taloon. Kauan aikaa oli Georges pyytänyt Sidonieta, ett'ei hän ottaisi vastaan tuota miestä; mutta Sidonie ei kuunnellut häntä, ja päivällä vielä, suurten tanssijaisten johdosta, jotka Sidonie aikoi toimittaa, oli hän julistanut suoraan ett'ei mikään estänyt häntä kutsumasta tenoorilaulajaa.
— Mutta hän on rakastajanne! oli Georges huudahtanut vihoissaan, tujoittaen silmillään häneen.
Hän ei sitä ollut kieltänyt; hän ei ollut edes kääntänyt pois katsettaan. Vaan, kylmänä kuin ainakin, pieni häijy hymy huulilla, oli hän osoittanut, ett'ei hän myöntänyt kellekään oikeutta tuomita ja häiritä tekojaan, että hän on vapaa, että hän aikoi pysyä vapaana, eikä sallia hänen enemmän kuin Rislerinkään sortaa ja supistaa hänen valtaansa. Niinikään olivat he viettäneet kokonaisen tunnin vaunuissa, uutimet alaalla, väittelemällä, kiistelemällä, melkeinpä tappeluun valmiina…
Ja tuolle naiselle oli hän sitte uhrannut kaikki, omaisuutensa, kunniansa, jopa tuon viehättävän Clairen, joka makasi lapsen kanssa viereisessä huoneessa, kaiken tuon onnen, joka oli käsin saatavana ja jonka hän oli hylännyt tuon ruojan tähden!… Vast'ikään oli tämä tunnustanut, ett'ei hän häntä enää rakastanut, että hän rakasti toista. Ja hän, veltto, sitte vielä halusi häntä. Mitäkös hän hänelle sitte oli juottanut?
Tuskan kiihoittamana, joka veressään kiehui, oli Georges Fromont noussut nojatuolistaan, astuskeli kuumeentapaisesti huoneessaan, ja hänen askeleensa kaikuivat äänettömän rakennuksen hiljaisuudessa elävänä unettomuutena… Sidonie taas makasi ylähällä, makasi tajunnottoman luonteensa etuoikeudella, ja ilman omantunnon vaivoja. Ehkäpä hän vielä ajatteli Cazaboni'ansakin.