Kun tämä ajatus johtui Georges'in mieleen, tuli häneen hullu himo mennä ja herättää Risler, sanoa hänelle kaikki ja kadottaa samalla itsensä Sidonien kanssa. Typeräpä hän oli liiaksi, tuo petetty mies. Kuinka hän ei häntä enemmän vartioinut? Hän oli kylliksi kaunis, varsinkin kylliksi paheellinen, pidettää silmällä.
Ja hänen siten taistellessa keskellä noita julmia ja hyödyttömiä aatoksia, kaikui pienen sinimiehen hätähuuto yht'äkkiä tuulen puuskassa:
"Maksupäivä!… Maksupäivä!…"
Onnetointa! Vihassaan ei hän sitä ollut enää ajatellutkaan. Ja kuitenkin oli hän jo kauan aikaa nähnyt tammikuun viimeisen päivän lähestyvän. Kuinka monta kertaa, kahden yhtymyksen väliajalla, jolloin hänen ajatuksensa, vapaana tuokion ajan Sidoniesta, palasi asioihin, todellisuuteen, kuinka monta kertaa oli hän arvellut: "Tuo päivä, se on mullistuksen päivä!" Mutta, kuten kaikkia, jotka elävät juopumuksen kuumeessa, niin häntäkin hänen velttoutensa luulotti, että oli myöhäistä niitäkään korjata, ja hän astui sukkelammin, lujemmin, huonoa tietään unhottaakseen, hurmottuakseen.
Nyt ei ollut enää mahdollista hurmottua. Hän näki selvään pulinan, näki sen perin pohjin; ja Sigismund Planuksen kuivat, vakavat kasvot ilmestyivät hänen eteensä veitsen murtamine juonteineen, joiden jäykkyyttä ei ainoakaan osoite lieventänyt, ja hänen kirkkaat Schveitsiläiset silmänsä vainosivat yhä häntä leppymättömin katsein…
Niinpä niin! ei, ei, hänellä ei ollut noita sataa tuhatta francia, eikä hän tietänyt, mistä ne ottaa. Kuusi kuukautta oli hän, tyydyttääksensä jalkavaimonsa turmioon syökseviä haaveita, pelannut kovin, oli kadottanut suuria summia. Päälle päätteeksi erään pankkiirin vararikko, viheliäinen tilikirjoitus… Muuta hänellä ei ollut jäljellä, kuin tehdas, ja mimmoisessa tilassa!
Minne nyt mennä ja mitä tehdä? Se, mikä muutamia tuntia sitte hänestä näytti sekasorrolta, ryöpyltä, jossa ei voinut erottaa mitään selvään ja jonka hämmennys oli hänelle vielä toivona, näytti hänestä nyt kauhistuttavalta selvyydeltä. Tyhjiä kassoja, suljettuja ovia, maksamattomia velkakirjoja, perikato, kas sitä huomasi hän, mihin vaan kääntyi. Ja koska tähän vielä liittyi Sidonien petos, ei onnetoin vimmassaan tietänyt, mihin tarttua tässä kovassa haaksirikossa, ja yht'äkkiä pääsi häneltä tuskanhuuto, nyyhkytys, rukous jonkun Kaitselmuksen puoleen.
— Georges, Georges, minä se olen… Mikä sinun on?
Vaimonsa seisoi hänen edessään, vaimonsa, joka nyt odotteli häntä joka yö, vartoeli tuskallisesti hänen palaustaan klubista, sillä hän yhä vielä uskoi hänen siellä viettävän iltansa. Nähdessään miehensä muuttuvan, käyvän yhä synkemmäksi joka päivä, kuvitteli Claire, että varmaan oli hänelle joku hyvin ikävä raha-asia, epäilemättä häviöitä. Hänelle oli sanottu Georgesin pelaavan kovin, ja huolimatta, välinpitämättömyydestä, jota hän osoitti, oli Claire huolissaan hänestä, olisi tahtonut, että hän olisi ottanut hänen uskotukseen ja antanut hänelle tilaisuuden näyttäytyä jalomielisenä ja hellänä. Tänä yönä oli Claire kuullut hänen astuskelevan hyvin myöhään huoneessaan. Koska pikku tyttönsä yski kovin ja vaati joka hetki hänen hoitoaan, oli hän jakanut huolensa lapsen ja isän kärsimisille; ja hän oli pysynyt siten, teroittaen kuulonsa vähimpäänkin meluun, hellässä ja tuskallisessa valvonnassa, jommoisessa naiset kokoovat kaiken miehuutensa kärsiäkseen moninkertaisen velvollisuuden raskasta taakkaa. Vihdoin oli lapsi nukkunut, ja, kuullessaan isän itkevän, juoksi Claire hänen luo.
Oi, kun Georges näki hänen edessään niin hellänä, niin liikuttuna, niin kauniina, mitä kauheita ja myöhäisiä omantunnon vaivoja hän sai! Niin, hän se on kyllä, tuo oikea kumppani, ystävä. Kuinka oli hän voinut hylätä hänet? Kauan, kauan itki Georges hänen olkapäätään vasten voimatta mitäkään puhua. Ja onnellista oli, ett'ei hän puhunutkaan, sillä hän olisi sanonut kaikki, kaikki. Onnettoman oli tarvis vuodattaa sydämensä, vastustamatoin halu syyttää itseään, pyytää anteeksi, vähentää omantunnon vaivojensa kuormaa, joka hänen sydäntään musersi.