Claire säästi häneltä vaivan lausua sanaakaan: — Olet pelannut, eikö niin? Olet kadottanut… ja paljokin?
Hän teki merkin: niin: sitte, kun hän voi puhua, tunnusti hän tarvitsevansa ylihuomeneksi satatuhatta francia eikä tietävänsä, miten hankkia ne.
Claire ei lausunut soimaustakaan. Hän oli niitä, jotka, onnettomuus vastassaan, ajattelevat vaan sen auttamista ilman vähintäkään syytöstä. Jospa hän sydämensä pohjassa siunasikin tätä vauriota, joka lähensi Georgesin häneen ja oli siteinä heidän molempien niin kauan aikaa erotetun elämänsä välillä. Hän mietti hetkisen. Sitte paljon kipua maksaneen päätöksen ponnistuksella, sanoi hän:
— Ei mitään ole vielä kadotettu. Minä lähden huomenna Savignyyn pyytämään nuo rahat isoisältä.
Ei koskaan ollut, Georges uskaltanut puhua hänelle tästä. Se ajatus ei olisi hänelle johtunut mieleenkään. Claire oli niin ylpeä ja ukko Gardinois niin kova! Tämä oli varmaan suuri uhraus, jonka hän hänelle teki, loistava rakkauden todistus, jonka hän antoi. Äkkiä valtasi Georgesin tuommoinen sydämmen kuumuus, hilpeys, joka seuraa ohimennyttä vaaraa. Claire hänestä näytti ylenluonnolliselta olennolta, jolla oli hyvyyden ja viihdytyksen lahja, samoin kuin toisella, tuolla ylähällä oli hurmauksen ja turmion lahja. Mielellään olisi hän käynyt polvilleen noiden kauniiden kasvojen eteen, joita hänen mustat, uhkeasti yöksi kiinnitetyt hiuksensa ympäröivät suloutta loistavana sädekruununa ja joissa hiukan ankarien piirteiden säännöllisyys suli ihmeteltäväksi hellyyden osoitteeksi.
— Claire, Claire… oi, kuinka olet hyvä!
Mitäkään vastaamatta vei hän hänen lapsensa kätkyeelle.
— Suutele häntä… sanoi hän hiljaa, ja koska he olivat lähellä toisiaan, musliini uutimien suojassa, pää kallistuneena yli tuota pientä huokumista, joka jo oli rauhoittunut, vaan vieläkin hiukan läähötteli olleista taudin pudistuksista, pelkäsi Georges herättävänsä tyttönsä, ja suuteli äitiä innokkaasti.
Kas siinä varmaan ensimmäinen vaikutus laatuaan, jonka koskaan on missään perheessä tehnyt pienen sinimiehen ilmaus. Tavallisesti kaikkialla, missä se kulkee, tuo hirveä pikku peikko, erottaa se kädet ja sydämmet, vieroittaa mielen rakkaimmista tunteista, kiihottaen sitä tuhansilla huolilla, joita se herättää vitjojensa kitinällä ja katalalla huudollaan kattojen päällä:
"Maksupäivä!… Maksupäivä!…"