Kuitenkin olisi ukko Gardinois, tuon hellyyden ohessa, jota isoisät, kaikkein kuivimmatkin, löytävät sydämensä pohjalta, kernaasti tahtonut lellitellä tyttärensä tytärtä. Mutta Clairella oli jo pikkuisenakin voittamatoin vastatuntoisuus vanhan talonpojan sydämen kovuutta ja kunnianhimoista itsekkäisyyttä kohtaan. Ja sitte, kun rakkaus ei pane siteitä niiden väliin, joita kasvatuksen erilaisuudet eroittavat, kasvaa vastatuntoisuus tuhansissa muodoissa. Clairen naimisiin mennessä Georges'in kanssa, oli ukko sanonut rouva Fromontille:
— Jos tyttäresi tahtoo, saapi hän minulta ruhtinaallisen lahjan: mutta hänen pitää se minulta pyytää. Eikä Claire saanut mitään, kun hän ei tahtonut mitään pyytää.
Sepä nyt rangaistusta, tulla kolmea vuotta myöhemmin, anomaan sataa tuhatta francia muinain ylenkatsotulta jalomieliseltä antajalta, tulla nöyrtymään, rinnustelemaan loppumattomia saarnoja, typerää irmailemista vastaan, joka kaikki oli höystetty berrieläisillä piloilla, maalaisilla sanoilla ja puheenparsilla, ylimalkaan todenperäisillä, vaan ahdasmielisten, ja loogillisten ihmisten keksimillä, jotka jokapäiväisen maakielensä tähden loukkaavat, ihan kuin alhaisemman solvaus.
Claire parka! Hänen miehensä, hänen isänsä olivat nöyrtyvät hänen kauttaan. Tunnustettava oli toisen menestymättömyys ja kukistus, joka uhkasi toisen perustamaa kauppahuonetta, josta hän eläessään ylpeillyt oli. Ajatus, että hänen oli puolustettava kaikkia, mitä hän enin maailmassa rakasti, oli sekä hänen väkensä ja samalla hänen heikkoutensa.
Kello oli yksitoista, kun hän saapui Savignyyn. Koska hän ei ollut ilmoittanut kellekään tulostaan, ei hovin vaunuja ollut asemalla ja hänen täytyi kulkea matka jalkaisin.
Kylmä ali ankara, tie kova ja kuiva. Pohjatuuli puhalteli vapaasti hedelmättömillä tasangoilla ja joella, jossa se laantui ilman estettä lehdettömien puiden väliin. Matalan taivaan alla näytti kartano ikäänkuin kehittävän auki pitkiä muuri- ja häkki-riviään, jotka erottivat sen ympäröivistä kedoista. Kattojen vuolukivet olivat yhtä synkät, kuin taivas, jota ne kuvastivat; ja koko tuo uhkea, talven muuttama kesä-asunto, yrmeänä, mykkänä, ilman yhtäkään lehteä puissa tahi kyyhkyläistä katolla, ei näyttänyt säilyttäneen muuta elävää, kuin vesistöjensä kostean väräjämisen ja vaikerruksen isoissa poppeleissa, jotka kumartuivat kohti toisiaan, ravistellen latvoihinsa vatvottuja harakan pesiä.
Kaukaa näytti Clairesta hänen nuoruutensa asunto tylyltä ja surulliselta. Hänestä tuntui, kuin Savigny olisi katsonut häneen kylmillä, ylimyksellisillä kasvoilla, joita se näytti valtatielle kulkeville, jotka seisattuivat porttien rautaristikkojen taa.
Oi, hirveätä näköä!
Eipä kuitenkaan niinkään hirveä. Sillä Savigny suljetun talon muotoineen näkyi hänelle sanovan: "Mene pois… elä tule sisään…" Ja jos Claire olisi tahtonut sitä kuunnella, olisi hän luopuen aikeestaan puhutella isoisää, palannut hyvin sukkelaan Parisiin säilyttämään elämänsä lepoa. Mutta hän ei sitä ymmärtänyt, lapsi raiska, ja tuo suuri New-foundlandilainen, joka hänen oli tuntenut, tulla hyppi karisseiden lehtien yli hänen vastaansa ja läähötteli sisään käytävän portilla.
— Hyvää päivää Françoise… missä isoisä on? kysyi nuori vaimo puutarhurittarelta, joka tuli hänelle aukaisemaan, nöyränä, teeskentelevänä, vavisten, kuten kaikki hovin palkolliset tuntiessaan olevansa isännän katseen alaisina.