Isoisä oli konttorissaan, pienessä sivurakennuksessa, joka ei ollut yhteydessä pääasunnon kanssa ja jossa hän vietti päivänsä kaivelemalla koteloissa, kaapeissa ja suurissa, viheriäselkäisissä kirjoissa virkavaltaisen kiihkolla, jonka hän oli saanut alkuperäisestä tietämättömyydestään ja haaveenomaisesta vaikutuksesta, jonka häneen muinoin oli tehnyt hänen syntymäkylänsä kirjurin työhuone.
Nyt oli hän siellä suljettuna vartijansa, jonkinlaisen vakojan, ja palkatun ilmiantajan kanssa, joka ilmoitti hänelle kaikki, mitä seudulla tapahtui ja puhuttiin…
Hän oli isännän suosikki. Nimensä oli Fouinat ja hänen lituskainen, pahanilkinen ja verenhimoinen päänsä muistuttikin näätää (la fouine), josta hänen nimensä johtui.
Nähdessään tyttärensä tyttären, vaaleana ja vapisevana tuskissaan, käsitti ukko, että tekeillä oli jotakin tähdellistä ja tavatointa, ja teki merkin Fouinatille, joka katosi, pujahti raollaan olevasta ovesta, ikäänkuin hän olisi mennyt seinästä sisään.
— Mi sun on, tyttinen?… oothan ihan mullistunut, kysyi isoisä, istuessaan kauhean ison työpöytänsä takana.
Mullistunut merkitsi hänen sanakirjassaan levotoin, hurja, nurja, ja sopi täydellisesti Claireen. Hänen pikainen käyntinsä kylmässä ilmassa tasangolla, ponnistuksensa päästä perille antoivat hänen kasvoilleen, jotka olivat vähemmin vakaat, kuin tavallisesti, oudon osoitteen. Ilman että ukko häntä vähääkään kehoitti, tuli hän häntä syleilemään ja istui valkean eteen, jossa halot, kuivan sammaleen ja puiston käytäviltä kerättyjen männyn käpyjen joukossa, paloivat iloisesti räiskien, mahlan kihistessä. Hän ei ottanut edes aikaa karistaakseen härmää, joka helmeili hänen harsollaan, ja lausui oitis, uskollisena päätökselleen, sisään tultuaan, käyntinsä syyn, ennenkuin antaisi itseensä vaikuttaa tuon pelon ja kunnioituksen ilmapiirin, joka ympäröi isoisää, teki hänestä jonkinlaisen hirvittävän jumalan.
Hän tarvitsi rohkeutta, ett'ei joutuisi hämille, keskeyttyisi tuon kirkkaan katseen edessä, joka häntä tähysteli, hänen ensimmäisistä sanoistaan saakka häijyn riemun elähyttämänä, — tuon ankaran suun edessä, jonka kiinnitetyt pielet näyttivät vasituisen mykkyyden, itsepäisyyden ja kaiken tunteellisuuden kieltämisen sulkemilta. Hän laski yhteen kyytiin loppuun asti, kunnioitettavana, ilman nöyrtymistä, salaten mielenliikutustaan, vahvistaen äänensä puheensa todenperäisyydellä. Tosiaankin, nähdessään heidät toinen toisensa vastassa — ukko, kylmänä, levollisena, loikovana nojatuolissaan, kädet harmaavillaisen mekkonsa taskussa, Claire, tarkastavana pienimpiäkin sanoja, jotka hän lausui, ikäänkuin jokainen niistä olisi voinut hänet tuomita syylliseksi tahi vapauttaa — ei olisi koskaan voinut sanoa, että se oli lapsi isoisänsä edessä, vaan pikemmin kanteenalainen tutkijatuomarin edessä.
Ukko Gardinois'in ajatus oli aivan hänen voittonsa ilon ja ylpeyden vallassa. Kas siinäpä vihdoin ovat voitetut, nuo kopeat Fromontilaiset! Tarvittiinpa vihdoinkin ukko Gardinois'ia. Turhamielisyys, hänen valtava intohimonsa, paisui yli väkistenkin koko hänen käytöksessään. Kun Claire oli lopettanut, otti hän puheen vuoron, alkoi luonnollisesti sanoilla: "minä olin varma siitä… sanoinhan minä sen… tiesinhän minä hyvin, että perästä kuuluu…" ja jatkoi samalla halvalla, loukkaavalla äänellä lopettaakseen ilmoittamalla, että "hänen hyvin tunnettuihin perusaatteihinsa nähden" hän ei lainaisi penniäkään.
Silloin puhui Claire lapsestaan, miehensä nimestä, joka oli samalla hänen isänsäkin nimi, ja vararikosta, joka oli hänet häpäisevä. Ukko pysyi yhtä kylmänä, yhtä leppymättömänä, ja käytti hänen nöyryyttään nöyryyttääkseen häntä vieläkin enemmän; sillä hän oli sitä kelpo maalaisheimoa, joka, kun vihollinen on kaatunut, ei heitä sitä koskaan jättämättä sille naarmuja kasvoihin saappaansa nauloista.
— Kaikki, mitä sinulle voin sanoa, tyttiseni, on, että Savigny on teille avoin… Tulkoon miehesi tänne. Minäpä juuri tarvitsenkin kirjurin. Georges saa hoitaa kirjani kahdestatoista sadasta francista vuodessa ja elatuksesta kaikille… Tarjoa tämä hänelle minun puolestani, ja tulkaa…