Claire nousi ylös harmissaan. Hän oli tullut hänen luo tyttärenä ja tämä otti hänen vastaan kerjäläisenä, jumalan kiitos! siihen asti he eivät vielä olleet joutuneet.
— Luuletko? virkkoi herra Gardinois, julmasti vilkuttaen silmiään.
Vavisten astui Claire ovelle päin, mitäkään vastaamatta. Ukko seisatti hänen liikkeellä.
— Ole varoillasi, sinä et tiedä, mitä kiellät… Sinun hyväksesi, kuulehan, esittelen, että miehesi tulisi tänne… Sinä et tiedä, minkälaista elämää hän siellä viettää… Sinä et sitä tiedä, ihan varmaan, muutoin et tulisikaan minulta pyytämään rahaani menemään sinne, minne omasi on mennyt… Niin! Minäpä kyllä tunnen miehesi asiat. Minulla on poliisini Parisissa ja Asnières'sakin, samoin kuin Savignyssa… Minä sen tiedän, mihin hän kuluttaa yönsä ja päivänsä, tuo velikulta; enkä minä tahdo, että rahani menisivät semmoisiin paikkoihin, joihin hän menee. Se ei ole kyllin siistiä rehellisesti ansaituille rahoille.
Claire aukaisi hämmästyneenä silmänsä suureksi, tuskalla tuntien, että hirmuinen näytelmä sillä hetkellä alkoi hänen elämässään, ilmestyen kanteiden pienestä halvasta portista, Ukko jatkoi ilkkuisasti:
— Sillä on ylpeät maitohampaat, tuolla pikku Sidoniella,
— Sidonie!
— Totta perin, sitä pahempi. Tulin sanoneeksi nimen… Muutoin, olisithan sen kuitenkin joskus saanut tietää… Ihmeellistäkin, että siitä asti… Mutta te naiset, te olette niin turhanpäisiä… Että teitä voi pettää, se on varmaan viimeinen ajatus, joka johtuisi päähänne… Niinpä vain; sillä lailla se on. Sidonie se on, joka häneltä kaikki on haaskannut… miehensä suostumuksella, sitä paitse.
Ja säälittä kertoi hän nuorelle vaimolle, mistä rahat tulivat Asnières'in huvilaan, hevosiin, vaunuihin, ja kuinka heidän soma pikku pesänsä Gabrielin kadun varrella oli sisustettu. Hän selitti ja määritteli tarkalleen kaikki. Näkyi, että hän, saatuaan uuden tilaisuuden harjoittaa vakoilemiskiihkoaan, oli sitä laajalti käyttänyt hyväkseen; ehkäpä myös oli kaiken tuon pohjalla hämäränä salainen kaiho hänen pikku Chèbeään kohtaan, harmi vanhojen päivien rakkaudesta, joka aina oli jäänyt tunnustamattomaksi.
Claire kuunteli häntä mitäkään sanomatta ja soma uskomattomuuden hymy huulilla. Tämä hymy kiihotti vanhusta, kannusti hänen ilkeyttään… Vai niin! et usko minua… Tahdot vai todistuksia… Ja hän antoi niitä, lisäsi niitä, seuloi ikäänkuin veitsen iskuja hänen sydämeensä. Clairen muka ei tarvinnut muuta, kuin mennä Darchesin, la Paix'in-kadun hohtokivien myöjän luo. Kaksi viikkoa sitte oli Georges ostanut sieltä kolmekymmentä tuhatta francia maksavan timanttikoristuksen. Se oli Sidonien joululahja. Kolme kymmentä tuhatta francia tiamantteihin, vararikkoa tekemäisillään!