Hän olisi voinut puhua koko päivän ilman että Claire olisi häntä keskeyttänyt. Claire tunsi, että vähinkin ponnistus olisi saanut tulvimaan kyyneleet, joita hänen silmänsä olivat täynnä, ja hän tahtoi hymyillä sitä vastoin, hymyillä loppuun asti, hän, tuo rakas ja uljas olento. Toisinaan vaan hän katseli tielle päin. Hänen oli kiire lähteä ulos, paeta tuota häijyä ääntä, joka häntä vainosi armahtamatta.
Vihdoin ukko taukosi; hän oli puhunut loppuun, Claire kumarsi ja lähti ovelle päin.
— Menetkö jo pois?… Kuinka olet kiireissäsi… sanoi isoisä seuratessaan häntä ulos.
Itse asiassa oli hän hiukan näpeillään julmuudestaan.
— Etkö tahdo syödä aamiaista minun kanssani?
Hän vastasi ei päällään, voimatta lausua yhtään sanaa.
— Odotahan ainakin, että valjastetaan… saatetaan sinut asemalle.
Ei, yhä ei.
Ja hän jatkoi käyntiään, ukko kinterillä.
Suorana, kopeana, kulki hän niinikään pihan poikki, joka oli täynnä lapsuuden muistoja, kertaakaan kääntymättä. Ja yhtä kaikki, kuinka monta iloista naurunkajahdusta, kuinka monta auringon sädettä nuoruuden ajalta oli pysynyt pienimmässäkin hiekanjyvässä tällä pihalla.