Hänen puunsa, lempipenkkinsä olivat yhä samalla paikallaan. Hänellä ei ollut katsettakaan niille, ei fasaaneille, eikä edes suurelle Muisku-koirallekaan, joka häntä seurasi kuuliaasti, odottaen hyväilyä, jota sille ei annettu. Hän oli tullut, kuni talon lapsi ainakin, meni pois outona, hirveät aatokset mielessä, joita vähinkin muisto hänen onnellisesta ja tyyneestä menneestä ajastaan vaan raskautti enemmän.
— Hyvästi, isoisä.
— Hyvästi sitte.
Ja portti sulkeutui rutosti hänen jälkeensä. Ollen kerran yksin, rupesi hän astumaan sukkelaan, sukkelaan, melkein juoksuun. Hän ei astunut, hän pakeni. Yht'äkkiä, tultuaan maatilan muurin päähän, näki hän olevansa tuon pienen viheriäisen portin luona, jossa oli hovin postilaatikko. Vaistonmukaisesti seisattui hän, äkkinäsen muiston herättämänä, jommoinen muisto usein puhkeaa ihmisessä ratkaisevalla hetkellä ja esittää silmissämme erinomaisen selkeästi vähimmätkin elämämme tapaukset, ollen yhteydessä nykyisten onnettomuuksien tahi ilojen kanssa. Oliko se aurinko viistoine, punertavan hohtavine sateineen, joka yht'äkkiä näyttäytyi, valaisten äärettömän tasangon tänä talvisena jälkeen puolen päivänä, samoin kuin elokuulla mailleenmeno-aikaan? Oliko se häntä ympäröivä hiljaisuus, jota vaan luonnon sointuisat, melkein joka vuoden aikaan yhtäläiset, säveleet keskeyttivät?
Ainakin on, että hän näki itsensä semmoisena, kun hän oli, tällä samalla paikalla, kolme vuotta sitte, päivänä, jolloin hän pani postiin kutsumuskirjeen Sidonielle tulemaan kuukaudeksi hänen luo maalle. Jokin ilmaisi hänelle, että koko hänen onnettomuutensa oli silloin saanut alkunsa. "Oi! jos olisin tietänyt… jos olisin tietänyt…" Ja hän oli vielä tuntevinaan sormiensa päissä satininkaltaisen kirjeen kuoren, joka oli putoamaisillaan laatikkoon.
Silloin, ajatellessaan olleensa suora, toivorikas ja onnellinen lapsi, valtasi hänen inho elämän vääryyttä kohtaan, niin lempeä kun hän olikin. Hän kysyi itseltään; "Minkätähden! Mitä minä olen tehnyt?"
Sitte, yht'äkkiä: "Ei! se ei ole totta. Se ei ole mahdollista… On valehdeltu…" Ja kulkiessaan asemaa kohti, koki poloinen vakuuttaida, saada itselleen varmuutta. Vaan siinä hän ei onnistunut.
Hämärä totuus on kuin varjostettu päivän paiste, joka uuvuttaa silmiä enemmän kuin tulisimmat säteet. Puolisiimeksessä, joka vielä ympäröi vaimoparan onnea, näki hän selvemmin, kuin olisi tahtonutkaan. Nyt hän käsitti, selitti itselleen miehensä elämän yksityiskohdat, hänen poissa olonsa, levottomuuden, tukalan näön muutamina päivinä, ja monet asiat, mitä hän toisinaan kotia tullessaan luetteli matkojensa syyksi, luettelemalla ensin nimiä, ikäänkuin todistukseksi, jota Claire ei koskaan pyytänytkään. Kaikista noista arveluista esiintyi hänelle rikoksen silminnähtäväisyys. Kuitenkin hän vielä kieltäytyi sitä uskomasta ja odotti tuloaan Parisiin päästäkseen epäilystään.
Ei ollut yhtäkään henkeä asemalla, tuolla pienellä yksinäisellä ja ikävännäköisellä asemalla, jossa ei näy ainoatakaan matkustavaista talvella. Siinä istuessaan ja odottaessaan junaa sekä katsellessaan asemapäällikön surkeata puutarhaa ja kietolaiskasvien jäännöksiä pitkin aituutta tienvarrella, tunsi Claire hansikkaallaan kuumaa ja kostean puhalluksen. Se oli hänen ystävänsä, Muisku, joka häntä oli seurannut ja joka muistutti hänelle heidän iloisia huvejaan ennen muinoin, huiskuttamalla häntäänsä ja alinomaa hyppelemällä, ilolla täynnä nöyryyttä, joka päättyi siihen, että se heitti pitkäksi kauniin valkoisen turkkinsa rouvansa jalkojen juureen, odotussalin kylmälle lattialle. Nämä nöyrät hyväilyt, jotka tulivat häntä etsimään ikäänkuin arkana ja uskollisena myötätuntoisuutena, saivat hänen hyrähtämään nyyhkytyksiin, joita hän kauan aikaa oli pidättänyt. Vaan yht'äkkiä hävetti häntä hänen heikkoutensa. Hän nousi ylös, ajoi pois koiran, ajoi sen pois säälittä, liikkeellä, äänellä, näyttäen sille kaukana olevan talon, ankarin kasvoin, joita Muisku parka ei hänessä tuntenut. Sitte pyyhki hän nopeasti silmänsä ja kostean kätensä; sillä Parisiin menevä juna oli tulossa ja hän tiesi tuossa paikassa tarvitsevansa kaiken rohkeutensa.
Clairen ensimmäinen huoli, astuessaan ulos vaunuista, oli viettää itsensä la Paix-kadun hohtokivien myöjän luo, joka — isoisän lausunnon mukaan — oli tehnyt Georgesille tiamanttikoristuksen. Jos tämä oli totta, olisi kaikki muukin totta. Hänen pelkonsa saada kuulla totuus oli niin suuri, että hän tultuaan tuon komean kauppahuoneen eteen, seisattui, uskaltamatta astua sisään. Rohkaistakseen itseään, oli hän hyvin tarkasti katselevinaan samettikoteloille levitettyjä hohtokiviä; ja nähdessään hänen, komeana vaatimattomassa pu'ussaan, kumartuen tuon pienen, houkuttelevan tuikkeen yli, olisi voinut luulla häntä onnelliseksi vaimoksi, joka parasta kättä valitsi jotakin koristetta, pikemmin kuin murheelliseksi ja levottomaksi hengeksi, joka oli sieltä tullut etsimään elämänsä salaisuutta.