Kello oli kolme jälkeen puolen päivän. Talvella, siihen aikaan päivästä on la Paix'in-katu todellakin loistavan näköinen. Lyhyen aamupäivän ja aikaisen ehtoon välillä tekee elämä kiirettä noissa komeissa kaupungin osissa. Siellä sitä ajaa kiidätetään alati, ja lakkaamatta kuuluu pyörien rytinää; katuvieruksilla veikeästi riennetään silkin ja turkisten kahinassa. Talvi on Parisin oikea vuodenaika. Nähdäkseen tuota pahuksen Parisia kauniina, onnellisena, mahtavana, on nähtävä sen elämä matalan, lumen painaman taivaan alla. Luonto on, niin sanoakseni, poissa kuvasta. Ei tuulta, ei aurinkoa. Juuri tarpeeksi valoa, että himmeimmät värit, vähimmät heijastukset saavat ihmeellisen arvon, muistopatsaiden punertavan harmaasta paineesta aina pikihelmiin saakka, jotka kiiltelevät naispukineissa. Teaatteri- ja laulajais-ilmoitukset loistavat ikäänkuin lamppupartaan valaisemina Makasiinit eivät tyhjene. Näyttää, kuin kaikki nuo ihmiset hyörisivät alituisia juhlavalmistuksia varten. Jos silloin suru sekaantuu tähän pauhuun, näyttää se paljoa hirmuisemmalta. Viisi minuuttia kärsi Claire tuskaa, joka oli kovempi kuin kuolema. Tuolla, Savignyn tiellä, aavojen tasankojen keskellä, hajosi hänen epätoivonsa raittiisen ilmaan ja näkyi ottavan vähemmin sijaa. Täällä se häntä tukehdutti. Äänet, jotka kajahtelivat hänen ympärillään, askeleet, kävelijöiden tajunnotoin hälinä, kaikki lisäsi hänen tuskaansa.
Vihdoin meni hän sisään…
— Kyllä! niin, rouva, aivan oikein… Herra Fromont… Koristus hohtokivistä ja ruusutimanteista. Voimme tehdä teille samallaisen kahdestakymmenestä viidestä tuhannesta francista.
Viidestä tuhannesta francista helpommalla, kuin hänelle.
— Kiitoksia, sanoi Claire… Minä mietin…
Kuvastimesta, joka oli hänen vastassaan, näki hän pelästyen, kehien ympäröimät silmänsä ja kuoleman kalpeat kasvonsa. Häh lähti sukkelaan ulos, pitäen itseään jäykkänä, ett'ei kaatuisi maahan.
Hän ajatteli vaan, kuinka pääsisi pakoon katua ja sen hälinää, ollakseen yksin, ihan yksin, voidakseen vaipua, syöstyä tuohon sydäntä särkevien aatosten ja synkkien seikkojen kuiluun, jotka hänen sielunsa pohjalla mylleröivät. Oi katala ilkiö! Ja häntä silloin viime yönä vielä lohdutteli, halaili!
Yht'äkkiä, tietämättä, kuinka se oli käynyt, näki hän olevansa tehtaan pihalla. Mitä tietä hän oli tullut? Jalkaisinko vai ajaen? Hän ei muistanut enää niitäkään. Hän oli toiminut tajunnottomasti, kuin unessa ikään. Todellisuuden tunne palasi häneen, hirmuisena, polttavana, hänen saapuessaan pienen kartanonsa portaille. Risler oli parast'aikaa kannattamassa vaimolleen kukka-astioita loistavaa juhlaa varten, jonka hän aikoi toimittaa iltasella. Tyynenä, kuin ainakin, johti hän työmiehiä, piteli suuria oksia, jotka olisivat voineet taittua: "Ei niin… menkää sivuttain… varokaa lattiapeittoja…"
Tämä huvin ja juhlan ilmapiiri, joka häntä vast'ikään inhotti, vainosi häntä kodissakin. Sepä oli liikaa ironiiaa, vihdoinkin! Hän kiihtyi; ja Rislerin häntä tervehtiessä, suosiollisena ja kunnioittavana, kuin ainakin, asui hänen kasvoillaan kauhea inhon osoite, ja hän astui ohitse niitäkään puhumatta, tai näkemättä hämmästystä, joka siristi tämän hyviä, suuria silmiä.
Siitä lähtien oli hänen päätöksensä tehty.