Sitte heräsi ajatus, että hän ehkä näyttäisi paenneen vararikkoa, kurjuutta. Georges voisi sanoa:
"Jos olisin ollut rikas, olisi hän minulle antanut anteeksi!"
Pitikö hänen jättää hänet tuohon epäilyyn? Ylevän ja ylpeän sielun, kuni Claire, ei tarvinnut enempää muuttaakseen päätöstään. Tuokiossa tunsi hän itsessään kaiken inhon, kaiken metelin rauhoittumisen ja ikäänkuin äkkinäisen valon, joka valaisi hänelle hänen velvollisuutensa. Kun hänelle tultiin sanomaan, että lapsi oli puettu, matkalaukut valmiit, oli hänen uusi päätöksensä jo tehty:
— Se on turhaa, vastasi hän hiljaa… me emme lähdekään.
III.
Maksupäivä!…
Saint-Gervaisin iso tornikello löi yksi yöllä. Oli niin kylmä, että hieno lumi, joka tuiskusi ilmassa, pudotessaan jäätyi, muodostuen kaduilla ihan valkoisiksi ja narskuviksi kulmehdoiksi.
Risler, viittaansa kiedottuna, palasi olutmyömälästä ripeästi astuen autiota Marais'ia. Hän oli tyytyväinen, tuo kelpo Risler. Hän tuli viettämästä molempien uskollisten lainanottajainsa, Chèben ja Delobellen, seurassa ensimmäistä ulkona käyntiään, tuon pitkällisen suljennan loppua, jonka aikana hän oli valvonut painimensa tekoa keksijän kaikkine koettelemisineen, iloineen ja harmineen. Se oli käynyt hitaasti, hyvin hitaasti. Viimeisellä hetkellä oli huomattu vika. Kiinnittäjä-kone ei käynyt hyvin; ja oli pitänyt tehdä uudet piirrokset ja laskut. Vihdoin tänä päivänä oli koeteltu uutta konetta. Kaikki onnistui toivon mukaan. Kelpo mies riemuitsi. Hänestä tuntui, kuin hän suorittaisi velan, antamalla Fromontin kauppahuoneelle tulot uudesta keksinnöstä, joka oli vähentävä työn, työmiesten päivät, lisäten voittoa ja tehtaan mainetta. Ja kauniita unelmia oli hänellä, totta perin, kävellessään. Askeleensa kaikuivat ylpeästi, hänen ajatuksensa onnellisen ja lujan ryhdin vahvistamina.
Kuinka paljo toiveita!
Hän voisi Asnières'in huvilan sijaan — jota Sidonie piti hökkelinä — rakentaa jonkun kauniin maatalon kymmenen tahi viidentoista peninkulman päähän Parisista, myöntää Chèbelle suuremman eläkerahan, auttaa useammin Delobellea, jonka onnetoin vaimo tappoi itsensä työllä; sitte voisi hän kutsuttaa Frans kotiin. Sepä se olikin hänen rakkahin halunsa. Lakkaamatta ajatteli hän tuota poika parkaa, epäterveelliseen maahan ajettua, jossa hän oli itsevaltiaan hallinnon mielivallan alainen, joka antoi virkamiehillensä eron ja kutsui heitä melkein kohta takaisin, ilman mitäkään selitystä. Rislerillä oli, näet, aina mielessä Franssin pikainen ja käsittämätöin lähtö hänen viimeisellä matkallaan, ja tuo veljensä lyhyt ilmaus, joka, antamatta hänelle aikaa tuskin omistaa hänet, oli elähyttänyt kaikki rakkauden ja yhteisen elämän muistot. Myöskin aikoi hän, kun painin oli käymässä, toimittaa tehtaalla pieni paikka, jossa Frans voisi olla hyödyksi ja valmistaa itselleen turvallisen tulevaisuuden. Kuten ainakin, ei Risler ajatellut muuta, kuin lähimmäistensä onnea. Hänen ainoa itsekäs tyydyttämisensä oli nähdä jokainen iloisena ympärillään.