— Minä se olen, rouva, sanoi hän hiljaa. Minä tulin rahoja hakemaan.
— Mitä rahoja? kysyi Claire, joka ei enää muistanut, mitä varten hän oli käynyt Savignyssa.
— St… Rahat huomiseksi maksupäiväksi, Herra Georges sanoi minulle lähtiessään, että te kohta antaisitte ne minulle.
— Niin vainkin!… se on totta… Sata tuhatta francia… Ei minulla niitä ole, herra Planus; minulla ei ole mitään.
— Siis, sanoi rahaston hoitaja oudolla äänellä, ikäänkuin hän olisi puhunut itsekseen, siis tulee vararikko.
Hän kääntyi hitaasti.
Vararikko!
Claire istuutui, kauhistuneena, kadonneena. Muutamiin tuntiin oli hänen oman onnensa häviö saanut hänen unhottamaan talon häviön; mutta nyt muistui se hänelle mieleen.
Miehensä oli siis hukassa.
Oitis, kotiin tullessaan, oli hän kuuleva vaurionsa ja samalla, että hänen vaimonsa ja lapsensa olivat lähteneet, että hän oli yksin keskellä turmaa. Ihan yksin, hän, tuo vento, heikko olento, joka ei osannut muuta kuin itkeä, valittaa, pudistaa nyrkkiä elämälle, kuni lapsi. Miten oli tuon poloisen käypä? Clairen kävi häntä sääli, huolimatta hänen rikoksestaan.