Rahastonhoitaja istui siellä liikkumattomana paperilajien ja suurten selailtujen kirjain keskellä, joista muutamia oli luistanut lattiallekin. Isäntänsä sisään tullessa ei hän nostanut silmiäänkään. Hän oli tuntenut Rislerin askeleet. Tämä, hiukan aavistellen, epäröi hetkisen; sitte sysäsi häntä yksi noista salaisista jousista, joita jokaisessa löytyy ja jotka kaikesta huolimatta, vievät hänen kohtalonsa tielle, ja hän astui suoraan kassan ristikolle:
— Sigismund… sanoi hän vakavalla äänellä.
Vanhus nosti päätään ja näytti sorrettuja kasvojaan, joita myöten juoksi kaksi suurta kyyneltä, ensimmäiset ehkä, joita tuo numeromies i'ässään vuodattanut oli.
— Sinä itket, vanha mies?… Mikä sinun on?
Ja liikutettuna ojensi kelpo Risler kättä ystävälleen, joka nopeasti veti omansa takaisin. Tämä peräyttämisen liike oli niin vaistomainen, niin rutto, että Rislerin koko mielenliikunto muuttui harmiksi.
Hän suoristihe ankarasti:
— Minä ojennan sinulle kättä, Sigismund Planus, sanoi hän.
— Ja minä en sinulle anna kättä… virkkoi Planus, nousten ylös.
Seurasi kauhea äänettömyys, jonka aikana kuului ylähältä kumeaa soittoa ja töminää, tuota raskasta, outoa töminää tanssin tärisyttämästä lattiasta.
— Miksikä kiellät antamasta minulle kättä? kysyi suoraan Risler, ristikon, johon hän nojasi, vavistessa metallimaisella tärinällä.