Sigismund seisoi hänen vastassaan, molemmat kädet pöydällä, ikäänkuin lausuakseen kohdalleen ja pontevasti, mitä hän aikoi vastata:
— Miksikä?… Siksi, että olette hävittäneet talon, siksi, että kohta, samalta paikalta, jossa te nyt olette, pankista tullaan hakemaan sata tuhatta francia ja että, teidän takia, minulla ei ole penniäkään kassassani… siksipä juuri!
Risler oli kuin puulla päähän lyöty:
— Minä hävittänyt talon, minä?… minäkö?
— Pahemmin vielä, herra… Olette saattaneet sen häviöön vaimonne kautta; ja olette tahtoneet hyötyä meidän häviöstämme ja teidän epäkunniastanne… Oi! kyllä minä kujeenne näen, kyllä niinkin! Rahat, joita vaimonne on petkuttanut onnettomalta Fromont'ilta, Asnières'in huvila, tiamantit ja muut, kaikki on pantava hänen nimelleen, suojaan onnettomuuksilta; ja te epäilemättä luulette voivanne vetäytyä asioista nyt.
"Oi!… Oi!…" sanoi Risler sammuneella tai pikemmin kuristetulla äänellä, riittämättömällä lausumaan kaikkia hänen ajatuksiaan; ja niin änkyttäessään, veti hän ristikkoa puoleensa niin ankarasti, että siitä repesi palanen. Viimeiseksi hän horjahti, vieri lattialle ja oli siinä liikkumatoinna, äänetöinnä, säilyttäen vaan siinä, mitä hänessä vielä oli elävää, lujan tahdon olla kuolematta, ennenkuin oli puhdistunut. Varmaan oli tämä tahto kovin valtava; sillä sill'aikaa kuin hänen ohimonsa jyskyttelivät, veren vasaroimana, joka sinisti hänen kasvojaan, sill'aikaa kuin hänen korvansa humisivat ja silmänsä verhottuina näyttivät kääntyneen yhä tuota hirveätä tuntematointa kohti, sanoi poloinen itselleen käsittämättömällä äänellä, äänellä haaksirikkoisten, jotka puhuvat suu täynnä vettä, myrskyävässä tuulessa: "täytyy elää… täytyy elää…"
Kun tajunta häneen palasi, istui hän sohvalla, johon työväki sulloutuu istumaan maksupäivinä. Takkinsa oli lattialla, kaulahuivinsa auki, paidan oli Sigismund halaissut kynäveitsellään. Onneksi oli hän haavoittanut kätensä temmatessaan ristikkoa; verta oli vuotanut runsaasti, ja se seikka pelasti hänen halvauksesta. Avattuaan silmänsä huomasi hän vieressään Sigismundin ja rouva Georgesin, jota rahaston hoitaja oli käynyt hakemassa, pulassaan. Kohta kuin Risler voi puhua, kääntyi hän rouva Georgesin puoleen äänellä:
— Onko totta, rouva Chorche, onko totta, mitä minulle kerrottiin.
Hänellä ei ollut rohkeutta pettää ja käänsi pois silmänsä.
— Siis jatkoi onnetoin, siis talo on hukassa, ja minä…