Risler ei ollut häntä kuulevinaan.
— Sata tuhatta francia maksettavana, niinhän?… Kuinka paljo on jäljellä kassassa?…
Vakavana istui hän ristikon taa, selaili kirjoja, korkopapereja, aukaisi lippaat, arvosteli Planuksen kanssa, jonka isä oli ollut jalokivien myyjä, kaikki nuo tiamantit, joita hän ennen vaimollaan oli ihmetellyt aavistamatta niiden arvoa.
Sill'aikaa katseli Claire, kokonaan vavisten, ikkunasta pientä, lumesta valkeata puutarhaa, jossa Sidonien jäljet jo katosivat satavien lumisinkaleiden alle ikäänkuin todistukseksi, ett'ei hänen salaperäisellä lähdöllään ollut enää palaumisen toivoa.
Ja ylähällä tanssittiin vielä. Luultiin emännän puuhailevan illallista, sillä välin kuin hän pakenikin paljain päin, ahdistuen vimman huutoon ja nyyhkytyksiin.
Minne meni hän?…
Hän oli lähtenyt kuin hullu, poikki puutarhan, tehtaan pihan, ja synkkien holvien kautta, joihin hirmuinen, jäinen tuuli tunki sisään. Ukko Akilles ei ollut häntä tuntenut, hän oli nähnyt tänä yönä niin paljo valkoiseen kiedottuja varjoja kulkevan ohitsensa.
Nuoren vaimon ensimmäinen ajatus oli mennä tenoorilaulajan Cazabonin luo, jota hän sittenkään ei ollut tohtinut kutsua tanssijaisiin; mutta tämä asui Montmartressa, ja sinne oli hänen hiukan pitkä matka sellaisessa pu'ussa, kun hänellä oli, ja olisiko hän sitte kotonakaan? Hänen vanhempansa olisivat hänet kyllä ottaneet vastaan, mutta hän luuli kuulevansa rouva Chèben valituksia ja pikku miehen alituisia lavertelemisia. Silloin ajatteli hän Delobelleä, vanhaa Delobelleään. Kaiken loistonsa lankeemuksessa muisti hän sen, joka oli ollut hänen ensimmäinen johdattajansa mailman tielle, joka oli antanut hänelle opetusta tanssissa ja käytöstavassa ja opettanut häntä pitämään itseään kauniina, ennenkuin kukaan hänelle sitä vielä oli sanonut. Jokin kuiskasi hänelle, että tuo arvostaan alennut oli pitävä hänet oikeassa vasten kaikkia muita. Hän nousi vaunuihin, jotka seisoivat portilla ja käski ajamaan Beaumarchaisin bulevaardille näyttelijän luo.
Jonkun aikaa jo oli äiti Delobelle valmistanut olkihattuja vientitavaroiksi: — ikävä ammatti ammatikseen, joka tuotti hänelle tuskin puoli kolmatta francia kahdentoista tunnin työstä.
Ja Delobelle lihoi lihomistaan, mikäli hänen "pyhä vaimonsa" laihtunut laihtumistaan laihtui. Tällä hetkellä oli hän alkamaisillaan höyryävää juustokeitosta, joka oli säilytetty lämpimällä hiiloksella, kun nopeasti kolkutettiin ovelle. Näyttelijä, joka oli vast'ikään nähnyt Beaumarchaisissä erään kamalan näytelmän, veren tahraaman aina sen kuuluisaan ilmoitukseen saakka, säpsähti kolkutuksesta näin sopimattomalla ajalla.