Päivä oli korkealla, kun Fromont nuorempi heräsi. Koko yön, alahalla näytellyn draaman ja ylähällä riemuitsevan juhlan välillä, oli hän maannut kädet nyrkissä miemoksen tapaista unta, kuin pahantekijä mestauksensa aattoyönä tai voitettu sotapäällikkötappion jälkeen, unta semmoista, josta ei toivo koskaan heräävänsä ja jossa kuolema tutaan edeltäkäsin kaiken havainnon poissaolon tähden.
Kirkas valo tunki huoneesen uutimien läpi luminietosten heijastamana, jotka peittivät puutarhat ja likeiset katot, johtivat hänen mielensä takaisin todellisuuteen. Hän tunsi väristyksen koko onnessaan, ja, jo ennenkuin voi ajatellakaan, tuommoisen epämääräisen surun vaikutuksen, jonka unhoittuneet onnettomuudet jättävät jälkeensä. Tehtaan tunnettu touhu, koneiden raskas huohotus oli täydessä toimessa. Mailma oli siis vielä paikallaan! ja vähitellen heräsi vastaisuuden ajatus hänessä.
— Tänään… arveli hän, tehden ehdottoman liikkeen ulko-oviin päin, ikäänkuin hän olisi tahtonut uudestaan vajota pitkään uneensa.
Tehtaan kello soi, sitte muut lähitienoon kellot, sen jälkeen Angelus.
— Puolipäivä… nyt jo… kauanpa olen maannut!…
Hänellä oli hiukan tunnonvaivoja ja samalla suuri helpotus ajatellessaan, että maksu-aika oli mennyt ohi ilman häntä. Kuinka oli alahalla tehty? Miks'ei oltu hänelle siitä ilmoitettu?
Hän nousi ylös, raotti uutimet ja huomasi Risler vanhemman ja Sigismundin, jotka puhelivat keskenään puutarhassa. He, jotka eivät, olleet pitkiin aikoihin puhutelleet toisiaan. Mitä oli siis tapahtunut?… Valmiina mennäkseen alas, tapasi hän huoneensa ovella Clairen.
— Elä mene ulos, sanoi tämä hänelle.
— Miksi ei?
— Jää tänne… Minä selitän sinulle.