Kello soitti työväen kokoon, ja Risler meni rauhallisesti ylös ryhtyäkseen työhönsä, kuin muinakin päivinä.
Hetkisen kuluttua tuli hän takaisin. Yhtä kaikki, oli tämä uutinen häntä enemmän liikuttanut, kuin hän tahtoi sitä näyttääkään. Hän harhaeli puutarhassa, kuljeskeli rahaston ympärillä, surullisesti hymyillen ukko Planukselle ikkunaan.
— Mikä hänen on? ajatteli itsekseen vanha mies… Mitä hän minulta tahtoo.
Vihdoin, iltasella, konttoria suljettaissa, päätti Risler astua rahastoon ja puhutella häntä:
— Planus ukkoseni, minä tahtoisin… Hän epäröi hiukan:
— Minä tahtoisin, että antaisit minulle… kirjeen, tiedäthän, tuon pienen kirjeen ja kääryn.
Sigismund katseli häntä hämmästyen. Yksinkertaisuudessaan oli hän luullut, ett'ei Risler enää ajatellutkaan Sidonieta ja että hän oli hänen kokonaan unhottanut.
— Kuinka!… sinä tahdot?…
— Noh, kuule, olenhan minä sen hyvin ansainnut. Voinhan nyt niukan ajatella itseänikin. Olenhan kylliksi muita ajatellut.
— Sinä olet oikeassa sanoi Planus. Siis, kas mitä me teemme. Kirje ja kääry ovat kotonani. Montrougessa. Jos tahdot, menemme yhdessä päivällistä syömään Palais-Royal'iin, muistat, niinkuin ennen vanhaan. Minä nyt kestitsen… Kastelemme mitalisia vanhalla viinillä, jollakin hienolla!.. Sitte mennään kotiini. Saat kapineesi; ja jos on liian myöhä mennäksesi kotia, niin neiti Planus, sisareni, tekee sinulle vuoteen ja makaat meillä… Siellä on hyvä olla… maalla… Huomenaamuna, kello seitsemän, palaamme yhdessä tehtaasen ensimmäisellä omnibuksella… Niin, maamieheni, tee mulle se hyvä. Muuten luulen, että aina olet vihoissasi vanhalle Sigismundillesi…