Risler suostui. Hän ei ajatellut ollenkaan mitalinsa harjakaisia, vaan kuinka sai auaista muutamia hetkiä aikasemmin pienen kirjeen, jota lukemaan hän vihdoin oli voittanut oikeuden.
Oli pukeutuminen. Se oli koko juttu, sillä kuusi kuukautta oli hän käynyt työmekossaan. Ja sepä tapahtuma tehtaalla. Rouva Fromontille ilmoitettiin oitis:
— Rouva, rouva… Nähkää herra Risler menee ulos.
Claire katseli häntä ikkunoistaan; ja tuo surun köyristämä iso vartalo, joka nojasi Sigismundin käsivarteen, teki häneen syvän omituisen liikutuksen, jota hän aina muisti lähin.
Kadulla tervehtivät ihmiset Risleriä mielihyvällä. Tuo "hyvä päivä" yksistään lämmitti hänen sydäntään. Hyväntahtoisuutta hän oikein tarvitsikin! Mutta rattaiden pauhina huumasi häntä hiukan:
— Päätäni pyörryttää…sanoi hän Planukselle.
— Nojaa minuun vanha mies… elä pelkää.
Ja kelpo Planus astui suorana, taluttaessaan ystävätään omituisella ylpeydellä, kuten Etelän talonpoika kantaessaan kylänsä pyhimystä.
Vihdoin saapuivat he Palais-Royaliin.
Puutarha oli täynnä väkeä. Sinne tultiin soitantoa kuulemaan; tomussa ja tuolien kolinassa, koki kukin päästä istumaan. Molemmat ystävät menivät heti ravintolaan välttääkseen tuota hälinää. He asettuivat suureen saliin ensimmäisessä kerroksessa, josta näkyy puiden vihanta, kävelijät ja vesisuihkut keskellä alakuloisia kukkasarkoja. Sigismundista se oli loistoisuuden ihanne, tämä ravintolan sali, kultaa kaikkialla, kuvastimien ympärillä, ruunuissa ja aina seinäpapereihin saakka. Valkoinen pyyhe, pienet Leipäpalat, päivällislista määrättyine hintoineen täytti hänen ilolla.