— Meidän on hyvä olla, eikö niin?… sanoi hän Rislerille.
Sitte ihmetteli hän jokaista tämän puolen kolmatta francin aterian ruokalajia ja täytti väkisen ystävänsä lautasen:
— Syöhän tätä… se on hyvää.
Toinen, huolimatta halustaan tehdä kunniaa pidoille, näytti mietiskelevän ja katselevan yhä ulos ikkunasta.
— Muistatko, Sigismund?… virkkoi hän hetken perästä.
Vanha rahaston hoitaja, aina entisissä muistoissaan Rislerin tulosta tehtaasen, vastasi:
— Totta kai minä sen muistan!… Ensimmäisen kerran, kun söimme yhdessä Palais-Royalissa, oli helmikuussa 46, jona vuonna toimitettiin kaavalaudat tehtaalle.
— Eipä… minä tarkoitan kolme vuotta sitte… Tuolla, vastapäätä, me söimme sinä kuuluisana iltana.
Ja hän osoitti hänelle Vefourin salin ikkunoita, joita mailleen menevä aurinko valaisi, kuni ruunu hääateriassa.
— Kah, se on totta… jupisi Sigismund hiukan hämillään. Mikä onneton aatos oli saanut hänen tuomaan ystävänsä paikkaan, joka muistutti hänelle niin ikäviä asioita.