Risler, joka ei tahtonut tehdä ateriaa surulliseksi, nosti nopeasti lasinsa.
— Siis! terveydeksesi, vanha kumppalini.
Hän koetti kääntää pois puhelun. Mutta hetken kuluttua hän itse saattoi sen jälleen samaan esineesen, ja hiljaa, ikäänkuin häpeissään, kysyi hän Sigismundilta:
— Oletko häntä nähnyt?
— Vaimoasi?… En, en koskaan.
— Ei… ei mitään.
— Mutta sitte, olet varmaan hänestä kuullut. Mitä hän on tehnyt näiden kuuden kuukauden kuluessa? Asuuko hän vanhempainsa kanssa?
— Ei.
Risler vaaleni.
Hän oli toivonut, että Sidonie palaisi äitinsä luo, ja tekisi työtä, kuin hänkin, unhottaakseen ja sovittaakseen. Hän oli usein ajatellut, että hän sen mukaan, mitä saisi Sidoniesta kuulla, kun hänellä olisi oikeus hänestä puhua, järjestäisi tulevan elämänsä, ja tuommoisessa kaukaisessa, unelman tapaisessa, epätietoisessa tulevaisuudessa oli hän toisinaan elävinään Chèbeläisten kanssa jossakin maan perällä, missä ei mikään muistuttanut entistä häpeää. Se ei ollut mikään ehdotelma, totta se; mutta se oli syvällä hänen mielessään, ikäänkuin toivona ja sinä tarpeena, joka löytyy kaikissa olennoissa onnessa korjautuakseen.