— Minä tunnen tuon laulun, arveli hän. Missäs minä sen olen kuullut?
Taputusten jylinä ja Planuksen huudahdus sai hänen nostamaan silmiään.
— Tule, tule… mennään pois… sanoi rahaston hoitaja, koettaen vetää häntä ulos.
Mutta oli liian myöhää.
Risler oli jo nähnyt vaimonsa astuvan lavan portaalle ja kumartavan yleisölle, tanssijattaren hymyllä. Hän oli valkoisessa vaatteessa, kuin tanssijaisyönä; mutta nyt oli vähemmin rikkautta hänen pukineessaan ja silmään sattuvaa yhtäkaikkisuutta.
Vaate piti tuskin kiinni olkapäistä; hiukset liitelivät vaaleana pilvenä silmillä ja kaulan ympäri kierteli komeine välkyttimineen nauha helmiä, liian suuria ollakseen oikeita. Delobelle oli oikeassa: mustalaiselämää hänen oli tarviskin. Hänen kauneutensa oli saanut jonkimmoisen suruttoman osotteen, joka kuvaeli häntä, teki hänestä paenneen vaimon oikean tyypin, joka on jätetty salliman varaan ja vaipuu askelittain parisilaisen hornan syvyyteen, ilman että mailmassa olisi enää mitään kyllin väkevää saattamaan hänet vapaasen ilmaan ja valoon.
Ja kuinka tyytyväiseltä hän näytti ilveilijä elämässään. Miten reimasti hän astui lavalla! Oi! jos hän olisi voinut nähdä toivotointa ja hirveätä katsetta, joka häneen tuijotti alaalta salista, piilosta pylvään takaa, niin eipä hänen hymyssään olisi ollut tuota rivoa tyynyyttä, eikä hänen äänensä olisi löytänyt mielisteleviä ja hiukenevia taipumisia kuhertaakseen ainoata laulua, jonka rouva Dobson oli saanut hänen oppimaan:
Pikku neiti Sisi rukkaa,
Lempi, se se hänen
Mielen hukkaa.
Risler oli noussut ylös huolimatta Planuksen ponnistuksista.
— Istualle… istualle… huudettiin hänelle.