— Katsokaa, herra. Varmaan viimeinen tahto täytettäväksi.
Sigismund Planus nousi ylös. Koska suoja oli pimeä, meni hän horjuen ikkunalle ja luki kyynelein hämärtävin silmin:
"… Oi, niin, minä rakastan sinua… rakastan sinua enemmän, kuin konsana ja ikipäiviksi… Mitä varten taistella ja vastustella?… Rikoksemme on väkevämpi meitä."
Se oli kirje, jonka Frans oli kirjoittanut kälylleen vuosi takaperin ja jonka Sidonie oli lähettänyt miehelleen tuon kohtauksen jälkeisenä päivänä kostaakseen sekä hänelle että hänen veljelleen.
Risler olisi voinut elää vaimonsa petoksen jälkeen, mutta veljensä petos tappoi hänen heti.
Kun Sigismund käsitti asian, oli hän kuin maahan kaivettu… Hän seisoi siinä, kirje kädessä, katsellen koneentapaisesti eteensä avonaisesta ikkunasta.
Kello löi kuusi.
Tuolla, Parisin yllä, jonka hälinä kuului, vaikk'ei kaupunkia näkynyt, kohosi raskas, lämmin usma, verkalleen liikkuva, puna- ja musta-reunainen, kuni ruutipilvi tappelukentällä… Vähitellen kellotornit, valkoiset otsikot, kultaiset kuvukot erkanivat huurusta, kirkastuivat heräämisen loistossa. Sitte, tuulen myötä, rupesivat tuhannet tehdastorvet, jotka kohosivat epätasaisten kattoryhmien yli, samalla kertaa puhaltamaan huohottavaa höyryään innokkaasti, kuni lähtöön valmis laiva… Elämä alkoi uudelleen… Kone käymään! Ja sitä pahempi sen, joka tielle jää!… Silloin teki ukko Planus hirveän vihan liikkeen: — Ah! ruoja… ruoja… huusi hän pudistaen nyrkkiään; eikä tiedetty, vaimolleko vai kaupungille hän sen sanoi.