Ruumis oli pantu jonkinlaiseen vajaan pukkien päälle laitetulle pöydälle. Hevosmiehen viitta, joka oli sen yli heitetty, peitti sen kokonaan ja riippui käärepoimuissa, joita ankara kuolema uurtaa kaikkialla ympärillään. Ryhmä upsierejä, muutamia sotamiehiä jokapäiväisissä housuissa katseli kaukaa, puhellen hiljaa, kuin kirkossa: ja korkean ikkunan hulpilolla kirjoitti apulaismajori kuolontodistusta. Hänen puoleen kääntyi Sigismund.
— Minä tahtoisin nähdä hänet, kysyi hän hiljaa. — Saatte.
Hän lähestyi lautoja, epäröi hetken, rohkaisten itseään sitte, paljasti tarponeet kasvot, suuren liikkumattoman ruumiin sateesta läpi märjissä vaatteissaan…
— Hän siis vihdoin tappoi sinun, vanha toverini… jupisi Planus ja vaipui nyyhkyttäen polvilleen.
Upsierit olivat uteliaina tulleet katsomaan kuollutta, joka oli peittämättä.
— Katsokaahan, majori, sanoi yksi heistä… Kätensä on kiinni, ikäänkuin hän puristaisi jotakin.
— Tosiaankin, vastasi majori astuen lähelle… Se tapahtuu toisinaan viimeisissä suonenvedoissa… Muistatteko Solferinossa? Komendantti Bordy piti niinikään kädessään pienen tyttönsä medaljongin. Meidän oli hyvin vaikea saada se irti hänen kädestään.
Niin puhuessaan koetti hän au'aista kouristunutta ja kuollutta käsiraukkaa.
— Kah! sanoi hän, se on kirje, jota hän niin kovasti puristi.
Hän kävi lukemaan sitä; mutta yksi upsiereista otti sen ja antoi
Sigismundille, joka yhä vielä oli polvillaan: