I.
Häät Vefour'in luona.
— Rouva Chèbe!
— Poikani…
— Minä olen tyytyväinen…
Varmaankin kahdennen kymmenennen kerran sinä päivänä sanoi kelpo Risler olevansa tyytyväinen, ja aina yhtä heltyneen ja rauhaisan näköisenä, aina samalla harvalla, kumealla ja matalalla äänellä, äänellä, joka ahdistaa mieltä, eikä tohdi puhua liian kovaa pelosta puhkeavansa yht'äkkiä kyyneleisin.
Ei millään muotoa olisi Risler tahtonut silloin itkeä, — sopiiko, näette, se sulhaselle keskellä hääateriaa? — Yhtä kaikki häntä itketti kovin. Onnensa tukehdutti häntä, kuristi hänen kulkkuaan, esti sanojen tulemasta esiin. Kaikki, mitä hän voi tehdä, oli kuiskata aika ajoin hiukan värisevin huulin: "Minä olen tyytyväinen… Minä olen tyytyväinen."
Siihen hänellä oli syytä todellakin.
Aamusta saakka luuli miesparka olevansa ihanan unen vallassa, josta pelkää äkkiä havahtuvansa, häikäistynein silmin; mutta hänenpä unestaan ei näkynyt koskaan tulevan loppua. Se oli alkanut kello viideltä aamulla ja kymmeneen iltasella, kymmeneen hyvin tarkalleen Vefour'in kellon mukaan, kesti sitä vielä…
Paljo oli tapahtunut sinä päivänä, josta pienimmätkin seikat pysyivät hänen mielessään!