Aamu koitti, kun hän hyvillä mielin, vaikka hiukan kärsimättömänä astuskeli huoneessaan, vanhana poikana, valmiiksi puettuna, parta ajettuna, kaksi paria valkoisia hansikkaita taskussa… Mutta, kas tuossa jo juhlavaunut, ja ensimmäisissä tuolla — joilla on valkoiset hevoset, valkoiset ohjat ja sisältä ovat verhotut keltaisella damastilla — näkyy kuni pilvenä, morsiamen hääpuku… Siitä sitte mennään kirkkoon, astutaan kaksittain, aina tuo valkoinen pilvi etupäässä, liehuen kepeänä, viehättävänä… Sitte urut, ovenvartija ja kirkkoherran saarna, kynttelien valossa loistavat jalokivet, kevät pu'ut… ja väentungos sakastissa, jossa pieni valkoinen pilvi ikäänkuin katoaa upoksiin kaikkien sitä ympäröidessä ja suudellessa, sillä välin kuin sulhanenkin jakelee kädenlyöntiä kaikelle Parisin ylhäiselle kauppiasseuralle, joka on tullut häntä kunnioittamaan… Sen jälkeen urkujen suuri loppusoitto, joka on sitä juhlallisempi, kun kirkon selälleen avatut ovet sallivat koko kadun ottaa osaa perheen juhlamenoihin. Hääkansaa seuraa esikartanossa humina, katselijoiden puhelut; muun muassa eräs kiillottajatar, suuri esiliina vyöllä, sanoo ihan kovaa: "Sulhanen ei ole kaunis, mutta morsian on armottoman sievä…" Siitä sillä on sulhasella ylpeilemistä…
Sitte aamiaiset tehtaalla, seinäpapereilla ja kukilla kaunistetussa työ-huoneessa, huvimatka Boulognen metsään, mieliksi anopille, rouva Chèbelle, joka, ollen parisilainen pikkuporvaritar, ei olisi pitänyt tytärtään morsiamenakaan ilman ajoa järven ympäri ja käyntiä vedenputouksella. — Sen jälkeen tulo päivällisille, valkeita sytytettäissä bulevaardeilla, jonne ihmisiä oli tullut katsomaan häämatkaa, oikeita ylpeitä häitä, joita vuokrahevoset pitkässä jonossa kuljettivat Vefourin portaille asti.
Sillä kohdalla hän oli unessaan.
Ikäänkuin turtuneena uupumuksesta ja mielihyvästä katseli kelpo Risler epämääräisesti äärettömän suurta kahdeksalle kymmenelle hengelle katettua, molemmista päistä hevosen kengän muotoista pöytää, jonka ympäriltä kohosi hymyileviä, tuttuja kasvoja, ja niiden kaikkien silmistä oli hän näkevinään oman onnensa kuvastavan. Päivällinen oli loppumaisillaan. Haastelun huminaa aaltoili ympäri pöytää. Siinä oli vastatusten kääntyneitä kasvoja vilkkaassa keskustelussa, siinä näkyi mustia hihoja kukkien takaa, siinä nautti lapsi ilomielin hedelmä-jäätelöään, ja isoja kasoja jälkiruokaa kohosi kasvojen tasalle ylt'ympäri tuota iloista, kirjavaa ja valoisaa hääpöytää.
Niinpä niinkin! Risler oli tyytyväinen.
Paitse hänen veljeään Franssia, olivat kaikki, joita hän rakasti, läsnä. Ensin — vastapäätä häntä, Sidonie, eilen pikku Sidonie, tänään hänen vaimonsa. Hän oli heittänyt pois huntunsa päivälliseksi: hän oli astunut ulos pilvestään. Ihan valkeasta ja sileästä silkkihameesta kohosivat nyt sievät tummanvalkoiset kasvot, — joita tuon säännöllisesti sidotun morsiusruunun peittämät kauniit hiukset seppelöivät. Ja niidenpäs kätkössä vasta mylleröi elämään pyrkivä myrsky, valmiina tuossa paikassa, köykäisten, pienten untuvain tavoin, pois lentämään, katoamaan… Mutta eihän avio-miehet semmoisia asioita huomaa.
Sidonien ja Franssin jälkeen rakasti Risler kaikkein enin maailmassa rouva Georges Fromont'ia, jota hän kutsui "rouva Chorcheksi", osakkaansa vaimoa ja entisen isäntänsä ja herransa, Fromont-vainajan tytärtä. Risler oli istuttanut hänen viereensä ja puhutteli häntä aina lempeällä ja suopealla tavalla. Rouva Fromont oli aivan nuori nainen, melkein Sidonien ikäinen, mutta kauneutensa oli säännöllisempi, tyynempi. Hän jutteli vähän, ollen outona tuossa sekalaisessa seurassa, vaan kaikin voimin kumminkin koetti olla rakastettava.
Toisella puolen Risleriä istui rouva Chèbe, morsiamen äiti, joka säteili ja loisti viheriän kiiltävässä satiinihameessaan. Aamusta saakka oli hyvän naisen mieli ollut yhtä loistava, kuin hänen merkkikuvallinen vaatteensa. Tavan takaa sanoi hän itsekseen: "Tyttäreni menee naimisiin Fromont nuoremmalle ja Risler vanhemmalle Vieilles Haudriettes'in kadun varrelta!"… Sillä tyttärensä, muka, ei mennyt naimisiin ainoastaan Risler vanhemmalle, vaan koko kauppahuoneelle, tuolle Parisin kauppamailmassa kuuluisan toimi-nimen, ja joka kerta kuin rouva Chèbe muisteli mainehikasta tapahtumaa suoristi hän itseään ja silittää kahisteli väikkyvää hamettaan.
Aika vastakohtana hänelle oli hänen miehensä, herra Chèbe, joka istui muutamaa tuolia etempänä. Avioliitossa, yleensä, matkaan saattavat samat syyt kokonaan erilaisia seurauksia. Tuo lyhytkasvuinen mies jyrkkine kuhmura-otsineen, joka kiilsi ja oli ontto kuin puutarhan pallo, oli yhtä jörön näköinen, kuin hänen vaimonsa säteilevä. Yhtä kaikki se ei muuttanut herra Chèbeä, sillä hän vihoitteli pitkin koko vuotta. Sinä iltana ei hän kumminkaan ollut niin kurjan ja kuihtuneen näköinen, kuin tavallisesti, kun hän oli puettu leveään, liehuvaan päällystakkiinsa, jonka taskut aina olivat pullollaan öljy- tai viini-, multasieni- tai etikka-näytteistä, sikäli kun hän niissä piteli jotakin näistä kauppatavaroista. Hänen oiva, uusi, musta pukunsa oli vastineena viheriäiselle hameelle, mutta kovaksi onneksi olivat ajatuksensa hänen pukunsa väriset… Miks'ei, näet, häntä oltu pantu istumaan morsiamen viereen, niinkuin hänen oli oikeus?… Miksi oli hänen paikkansa annettu Fromont nuoremmalle… Ja ukko Gardinois, Fromont'ilaisten isoisä, mitä hän teki Sidonien rinnalla?… Aha! vai niin! Kaikki Fromont'ilaisille, eikä mitään Chèbeläisille… Ja sitte vielä ihmetellään, että vallankumouksia syntyy!
Onneksi sai vimmattu pikku mies purkaa sappensa naapurilleen ja ystävälleen, vanhalle virasta eronneelle näyttelijälle, Delobellelle, joka juhlallisena kuunteli häntä levollisesti ja majesteetillisesti. Vaikkapa oltaisikin oltu poissa teaatterista viisitoista vuotta, tirehtöörien häijyyden tähden vaan, niin kyllä sitä aina löytyy, kun tarvitaan, näyttämö-asentoja kaikkia tapauksia varten. Niinikään oli Delobelle sinä iltana häävieraana, kasvot puoleksi vakavina puoleksi hymyilevinä, samalla luontevana ja juhlallisena, sekä, nouteliaana alhaista kansaa kohtaan. Olisi luultu hänen, koko teaatterihuoneen edessä, olevan mukana ensimmäisen näytöksen pidoissa pahvilaatikoissa annettujen ruokien ääressä, ja vieläkin enemmän näkyi tuo kummallinen Delobelle näyttelevän jotakin osaa, kun hän, varmaan ajatellen, että hänen kykyänsä iltamassa käytetään, siitä asti, kuin pöydässä oltiin, ajatuksissaan muistutteli kauneimpia kappaleita näytelmistöstään. Senpätähden hänen kasvojensa epämääräinen ja teeskennelty osoite kuvasi näyttelijää, joka muka on tarkkaan kuulevinaan, mitä hänelle sanotaan, vaan koko ajalla ei ajattele muuta kuin vastaustaan.