Omituista, että morsiamenkin kasvoissa oli hiukan samaa osoitetta. Noissa nuorissa, sievissä piirteissä, joita onnellisuus elähytti kirkastamatta niitä, näkyi salainen huoli; ja, hetkittäin, ikäänkuin hän olisi itsekseen puhunut, vilahti hymyn väre hänen suupielissään.
Sellaisella pienellä hymyllä vastasi hän oikealla puolellaan istuvan isoisä Gasdinoisin hiukan kujeellisiin pilapuheisin:
— Sitä Sidoniea, yht' hyvin!… sanoi kunnon ukko nauraen… Kun ajattelee, ett'ei ole kahta kuukautta siitä, kuin hän aikoi mennä luostariin… Kyllä ne tunnetaan, tyttöjen luostarit!… Niin on kuin meillä sanotaan: kahden virsut penkin alla, kahden kalsutkin sopessa!…
Ja kaikki pöydän ääressä nauroivat luottoisasti vanhan berryläisen maamiehen talonpoikamaisille ilveille. Suunnattoman rikkauden oli elämä ukolle jakanut sydämen, hyvyyden ja kasvatuksen, vaan ei älyn sijaan: sillä tätä tuolla ovelalla kyllä oli ja enemmänkin kuin kaikilla noilla muilla porvareilla yhteensä. Niiden varsin harvojen joukossa, jotka herättivät hänessä jonkinlaista myötätuntoisuutta, miellytti häntä erittäinkin pikku Chèbe, jonka hän tunsi pienestä tyttöhepakosta asti; ja tämä puolestaan, joka oli liian hiljan tullut rikkaaksi ollakseen varallisuutta jumaloitsematta, puhui oikealla istuvalle naapurilleen sangen kunnioittavalla ja veikistelevällä tavalla.
Sitä vastoin käyttäytyi hän hyvin varovasti vasempaa naapuriaan, Georges Fromont'ia, miehensä osakaskumppania kohtaan. Heidän puhelunsa rajoittui vaan kohteliaisuuksiin, jopa oli heidän kesken ikäänkuin teeskenneltyä välinpitämättömyyttä.
Äkkiä kuului silkin kahinaa, tuolit kolisivat, puhelu lakkasi ja nauru herkesi. Noustiin ruoalta. Tuossa puoli-äänettömyydessä sanoi rouva Chèbe, joka oli käynyt puheliaammaksi, sangen kovaa eräälle serkulle maaseudulta, joka oli ihastuksissaan nuoren, sillä hetkellä herra Gardinois'in kanssa käsitysten seisovan morsiamen vakavasta ja tyynestä käytöksestä.
— Näettehän, serkkuni, tuota lasta. — Ei kukaan olisi voinut koskaan tietää, niitä hän ajatteli…
Kaikkien noustua mentiin suureen saliin.
Sill'aikaa kun tanssijaisiin kutsutut joukottain liittyivät päivällisvierasten pariin, kun soittokunta valmistautui ja tanssijat, pänsneet nenällä, pyörivät pienten, valkoisiin vaatteisin puettujen malttamattomien neitosten ympärillä, oli sulhanen, tuota kaikkia peläten, paennut ystävänsä Planuksen — Sigismund Planuksen kanssa, joka kolmekymmentä vuotta oli ollut Fromont'in kauppahuoneen rahaston hoitajana — turvaan tuohon pieneen kukilla koristettuun kalteriin, jonka köynnöslehtoa kuvaavat seinäpaperit olivat ikäänkuin vihantana perämönä Vefourin kullatuille saleille. Siellä he ainakin olivat yksinään, siellä he voivat jutella:
— Sigismund, vanhus… minä olen tytyväinen…