"Minä teitä rakastan, ell'ei hän rakasta"…
Mutta Frans Risler ei osannut lukea noiden silmäin kirjoitusta.
Kaikeksi onneksi on kärsimään tottuneilla sieluilla loppumatointa kärsiväisyyttä. Ystävänsä lähdettyä, kävi pikku ontuva sievän kuvitusvoimansa kannattamana, jonka hän isältään oli perinyt ja hänen nais-luonteensa oli puhdistanut, jälleen miehuullisesti työhönsä, sanoen:
— Minä odotan häntä.
Ja siitä pitäen aukaisi hän ihko auki lintuinsa siivet, ikäänkuin he olisivat lähteneet toinen toisensa jälkeen Ismailiaan Egyptiin… Ja sepä oli kauas!
Ennen laivaan astumistaan kirjoitti nuori Risler Marseilestä Sidonielle vielä viimeisen kirjeensä, samalla koomillisen ja liikuttavan, jossa onnetoin insinööri, sekoittamalla yhteen teknillisimmät seikat sydäntä särkevimpiin jäähyväisiin, ilmoitti lähtevänsä, pakahtuvin sydämmin, Sahib-nimisellä kuljetuslaivalla, "tuhannen viidensadan hevosvoiman aluksella", ikäänkuin hän olisi toivonut, että moinen melkeä höyry-hevosten luku vaikuttaisi tuohon kiittämättömään, jättämällä häneen ikuiset tunnon vaivat. Mutta Sidoniella oli aivan muita asioita mielessä.
Häntä rupesi huolettamaan se, ett'ei Georgesista ollut mitään kuulunut. Savignystä tultuaan oli hän saanut yhden kerran tietoja häneltä, eikä sitte enää. Kaikki hänen kirjeensä olivat vastaamatta. Totta on, että hän Risleriltä oli kuullut Georgesilla olevan paljo askareita ja että hänen setänsä kuolema, jonka kautta tehtaan johto oli joutunut hänen huostaansa, oli tuottanut hänelle vastaavaisuuden yli hänen voimiensa… Mutta olla sanaakaan kirjoittamatta!
Porraslavan ikkunasta, jossa hän oli jälleen ottanut hiljaiset asemansa — sillä hän oli laittanut niin, ett'ei tarvinnut enää palata neiti Le Miren luo — koki pikku Chèbe saada nähdä lemmittynsä, tähysteli kaikkia hänen hommiaan, pihalla ja rakennuksissa, ja iltasella, Savignyn juna-aikana, näki hän hänen nousevan vaunuihinsa lähteäkseen tätinsä ja serkkunsa luo, jotka viettivät surunsa ensi kuukaudet iso-isän luona maalla.
Tuo kaikki häntä huoletti ja pelotti; ja tehtaan läheisyys etenkin teki Georgesin kaukana olon vieläkin tuntuvammaksi. Sanokaahan, että vähä kovemmin huutamalla, hän olisi saanut hänen kääntymään! Sanokaahan, ettei ollut kuin seinä, joka eroitti heitä! Ja kumminkin olivat he sinä hetkenä hyvin kaukana toisistaan.
Muistatteko, pikku Chèbe, tuota ikävää talvi-iltaa, kun kelpo Risler tuli vanhempienne luo omituisen näköisenä ja sanoen: "Suuria uutisia!"