— Sepä säädyttömyyttä! antaa minun ikäiseni miehen näin kauan odottaa, puuttui herra Chèbe puheeksi, joka ei koskaan muulloin vetonut korkeaan ikäänsä, paitsi moisissa asianhaaroissa.
Herra Delobelle jatkoi:
— Minä luulen, toden perään, että meistä tehdään pilkkaa.
Ja toinen:
— Varmaan on tullut vieraita päivälliseksi.
— Ja vielä millaisia!… pani halveksivalla äänellä kuuluisa
Delobelle, jossa heräsi haikeita muistoja.
— Seikka on… pitkitti herra Chèbe.
He lähestyivät toisiaan ja puhelivat. Kumpikin oli pahoilla mielin Risleristä ja Sidoniesta. He tyhjensivät sydämensä. Risler, vaikka olikin kunnon pojan näköinen, ei ollut oikeastaan muuta kuin itsekäs, nousukas. He pilkkasivat hänen lausuntoaan, vaatteustaan, matkivat muutamia hänen tapojaan. Sitte he puhelivat hänen taloudestaan, ja, alentaen äänensä, kertoivat salaisuuksia ja nauroivat ystävinä taas.
Herra Chèbe meni liika kauas; — Ja varokoon hän itseään! Hän on tehnyt tuhmuuden, antamalla isän ja äidin poistua lapsestaan; jos tälle jotakin tapahtuu, ei hänellä ole meitä soimaamista. Tyttö, jolla ei ole enään vanhempiaan esimerkkinä silmäinsä edessä, ymmärrättehän…
— Tietysti… tietysti… sanoi Delobelle; erittäin kun Sidonie on käynyt sangen koketiksi… Mutta mitäs sille tekee. Risler saa, mitä ansaitsee. Vai olisiko hänen ikäisensä miehen pitänyt… Vait!… Tuossa hän on.