Risler oli tullut sisään, ja lähestyi heitä, pistellen kättä pitkin istuimia.
Kolmen ystävän kesken oli hankala hetki. Risler pyysi anteeksi parhaimman mukaan. Hän oli viivähtänyt, Sidoniella, näet, oli vieraita, — Delobelle kosketti Chèben jalkaa pöydän alla, — ja puhellessaan mies raukka, ollen hiukan pulassa molemmista laseista, jotka häntä odottivat, ei tietänyt kenen viereen oli istuminen.
Delobelle oli jalomielinen:
— Teillä on puhumista keskenänne, hyvät herrat, tehkää hyvin. Ja hän sopotti, iskien silmää Rislerille:
— Paperit on muassa.
— Mitkä paperit?… sanoi toinen kummissaan.
— Kulunkiarviot… kuiskutti näyttelijä. Siitä sitte, teeskennellen suurta vaiteliaisuutta, kävi hän uudelleen nurkkaan lukemaan papereitaan, pää kourissa, kourat korvissa.
Hänen vieressään juttelivat molemmat muut, ensin hiljaa, sitte kovemmin, sillä herra Chèben kimakka ja kirkuva ääni ei voinut hillitä itseään kauan… Hänen ei ollut näet vielä aika haudata itsensä, perhana vie!… Hän olisi kuollut ikävään Montrougessa… Mailin ja Sentier'in katua, kauppapaikkojen hälinää ja liikettä, kas sitä hän tarvitsi.
— Kyllä, mutta makasiini?… Mitä varten?… uskalsi Risler lausua arasti.
— Mitäkö varten makasiini?… Mitä vartenko makasiini? kertoi herra Chèbe, punaisena kuin pääsiäismuna ja korottaen äänensä askelmansa korkeimmalle asteelle… Sitä, varten, että minä olen kauppias, herra Risler. Kauppias ja kauppiaan poika… Niin, kyllä mä yskän ymmärrän. Mulla, muka, ei ole kauppaa… Mutta kenenkä vika?… Jos ihmiset, jotka minun sulkivat Montroge Bicêtren portin luo, kuin minkä parantumattoman ikään, olisivat olleet järkevät hankkimaan minulle varoja yritykseen… Siinä sai Risler vaatia vaitioloa, eikä kuulunut enää muuta kuin puheen palasia: "… mukavampi makasiini… laipiolta korkeampi… hengittää paremmin… tulevaisuuden hankkeita… jättiläis-asia… puhun kun aika tulee… Ihmiset hämmästyvät." Kuunnellessaan noita lauseen pätkiä, vaipui Delobelle vaipumistaan kulunkiarvioihinsa, ja oli, nerokkaan miehen tavoin, kääntänyt selkänsä heidän puheilleen. Risler, tuskissaan, joi vähä väliä kulauksen olutta saadakseen ryhtiä. Lopuksi, kun herra Chèbe oli tyyntynyt, ja syystä, kääntyi hänen vävynsä nauraen kuuluisaa Delobellea kohti, jonka ankara, järkähtämätöin katse näkyi sanovan: "Hyvä! entä minä?…"