— Ai! Herra Jumala… tosiaan… ajatteli miesparka.
Vaihtaen oitis tuolia ja lasia, kävi hän istumaan näyttelijän eteen; mutta herra Chèbellä ei ollut Delobellen mailman tottumusta. Sen sijaan että hän olisi ajattelevasti poistunut, lähensi hän oluttuoppinsa ja liittyi joukkoon, niin että suuri mies, joka ei tahtonut puhua hänen läsnä ollessaan, pani juhlallisesti toistamiseen paperinsa taskuunsa sanoen Rislerille:
— Katsotaanhan sitte myöhemmin.
Toden perältä sangen myöhään, sillä herra Chèbe oli harkinnut näin:
"Vävyni on hyväluontoinen nahjus… Jos minä jätän hänen tuon visukintun kanssa, niin kuka ties mitä hän häneltä vielä kiskoo?"
Ja hän jäi heitä valvomaan. Näyttelijä oli vimmassaan. Lykätäkö asia toiseen päivään? Mahdotointa, Risler oli vast'ikään kertonut lähtevänsä seuraavana päivänä kuukaudeksi Savignyyn.
— Kuukaudeksi Savignyyn?… sanoi herra Chèbe toivotoinna, nähdessään vävynsä karkaavan hänen käsistään… Entä asiat?…
— Oi! tulenhan minä Parisiin joka päivä Georges'in kanssa… Herra
Gardinois tahtoo nähdä välttämättä pikku Sidonieta.
Herra Chèbe pudisti päätään. Hän piti sen hyvin varomattomana. Asiat on asiat. Niistä ei saa koskaan mennä pois, vaikka mikä olisi. Ties sen? Voihan tehdas syttyä yöllä palamaan. Ja hän kertoi mahtipontisesti: "Isännän silmä, veliseni, isännän silmä", sillä välin kun hänen vieressään näyttelijä — jolle myöskään tuo lähtö ei ollut ollenkaan mieleen — siiristi suuret silmänsä ja antoi niille samalla terävän ja takaavan osoitteen, todellisen isännän silmän osoitteen.
Vihdoin kesk'yön puoleen, vei viimeinen Montrougeen kulkeva omnibus pois hirmuisen apen ja Delobelle sai puhua.