— Minä vakuutan, kallis Risler, että ne ovat teille välttämättömät. Joka päivä yhteytemme ja asiamme laajenevat; yhdet vaunut eivät meille riitä. Eikä muutoin ole sopivaakaan aina nähdä toisen osakkaan ajavan, toisen kävelevän. Uskokaa, se on välttämätöin meno, ja se luetaan, tietysti, asiamme yhteisiin kulunkeihin. No, antautukaahan toki.
Se olikin oikea antautuminen.
Mielestään Risler ikäänkuin varasti jotakin ostaessaan nuo ylelliset vaunut; Georgesin karttamisesta hän sentään vihdoin myöntyi, ajatellen itsekseen:
— Sidoniepa on oleva tyytyväinen!
Miesparka ei aavistanut, että Sidonie itse kuukausi takaperin oli valinnut Binderin luonta vaunut, joita Georges Fromont tarjosi ja jotka muka pantiin yhteisille kulungille, siks' ett'ei mies siitä huolestuisi.
Hän oli semmoinen koko ikänsä, petetyksi määrätty olento, tuo kelpo Risler. Hänen synnynnäinen rehellisyytensä ja luottamuksensa ihmisiin ja asioihin, mikä oli pohjana hänen perin suorassa luonnossaan, olivat jo jonkun aikaa sitte kasvaneet kaksinkertaisiksi levottomuuksista, joita hänellä oli tuosta Rislerin painimen hankkeesta, joka oli määrätty kumoomaan koko seinäpaperi-teollisuuden ja joka, hänen silmissään esitti hänen osuusmaksuaan yhtiössä. Jätettyään kaavapiirroksensa ja pienen työhuoneensa, oli hän aina ajatuksiin vaipuneen näköinen, niinkuin ne, joilla on elämänsä toisella ja huolensa toisella haaralla. Mikä onni myöskin hänelle nähdä, palatessaan, rauhaisan kotonsa, vaimonsa hyvällä tuulella, aina koreana ja hymyilevänä. Voimatta selittää muutoksen syytä, näki hän todeksi, että jonkun aikaa jo "pikkuisensa" ei ollut sama häntä kohtaan, kuin ennen. Nyt salli hän Rislerin ottaa vanhat tapansa: piipun jälkiru'an aikana, pienen ruokalevon päivällisen jälkeen, yhtymykset olutmyymälässä herra Chèben ja Delobellen kanssa. Heidän kotonsakin oli muuttunut ja kaunistunut. Päivä päivältä mukavuus teki sijaa loistoisuudelle. Huokeista kukkapöytäin keksinnöistään ja tulipunaisesta salistaan muutti Sidonie hienoihin kuoseihin, antiikki huonekalujen sekä harvinaisten fajansien käyttämiseen. Hänen huoneensa oli verhottu heleänsiniseen silkkiin ja sisustettu kuni hohtokivi-lipas ikään. Flyygeli, kuuluisaa tekoa, seisoi salissa vanhan paikalla, eikä enää kahdesti viikossa, vaan joka päivä nähtiin laulun-opettajattaren Dobson'in tulevan, romansi-kääre käsissä.
Hän oli jotenkin omituinen tyyppi tuo nuori vaimo ameriikkalaista syntyperää, jonka, ikäänkuin sitroonin soseen väriset, happamen vaaleat hiukset valuivat vimmastuneelle otsalle ja metallin sinerville silmille. Koska hänen miehensä oli estänyt hänet astumasta näyttämölle, niin hän antoi laulu opetusta ja lauloi itse muutamissa porvariperheissä. Elämällä tuossa sävelmien te'ennäisessä mailmassa, oli hän joutunut jonkinmoiseen senttimenttaaliseen toivottomuuteen.
Hän oli romanssi itsekin. Hänen suussaan näkyi "lempi"- ja "into-himo"-sanoilla olevan senkin seitsemänkymmentä tavuuta, sillä semmoisella osoitteella lausui hän ne. Oi! osoite. Sitäpä juuri mistress Dobson piti kaikkea muuta ylempänä, ja sitä hän koki turhaan jaella oppilaalleen.
Silloin oli tuon "Ay Chiquita'n" kaunis aika, jolla Parisi kokonaiset vuoden ajat kulkkuansa huuhtoi: Sidonie opetteli sitä tunnollisesti, ja koko aamun kuultiin hänen laulavan:
Minulle kerrottiin sun naivan;
Siis mua vartos kuolema…