Niin puhuessaan, korjasi hän somalla, kärsimättömällä liikkeellä hänen kaulahuivinsa solmua. Ihastuneena hymyili Risler salavihkaa Sigismundille, liian onnellisena tuntiessaan kaulallaan tuon pienen hansikkakätösen kosketuksen, huomatakseen kaikkien hänen sormiensakin vapisevan.
— Antakaa käsivartenne, sanoi Sidonie Rislerille, ja yhdessä astuivat he saliin. Pitkän, valkolaahoksisen hameen rinnalla näytti Rislerin musta, huonosti tehty ja huonosti puettu takki vieläkin kömpelömmältä; mutta takkia ei korjata, niinkuin kaulahuivia: se oli vaan pidettävä semmoisena, kuin se oli… Se oli Sidonielle ylpeyden ja tyydytetyn turhamielisyyden hetki, kun, heidän ohikulkiessaan, kaikki riensivät hymyllä vastaamaan heidän tervehdyksensä. Kovaksi onneksi ei se vaan ollut kestäväinen. Salin nurkassa istui nuori, kaunis nainen, jota ei kukaan kutsunut ja joka katseli tansseja levollisena ja iloisena, vast'ikään ensi kerran äidiksi tultuaan. Heti hänen huomattuaan meni Risler suoraan hänen luoksensa ja istutti Sidonien hänen viereensä. Tarpeetonta on mainita, että se oli rouva Chorche. Kenelle muulle olisi hän puhunut noin kunnioittavasti ja lempeästi? Kenenkä muun, kuin hänen käteensä, olisi hän voinut laskea pikku Sidoniensa käden sanomalla: "Rakastattehan häntä paljo, eikö niin? Te olette oikein hyvä… Hän tarvitsee hyvin paljon neuvojanne ja mailman kokemustanne"…
— Tokihan, hyvä Risler, vastasi rouva Georges, olemmehan me, Sidonie ja minä, vanhoja ystäviä… Mistä syystä me emme vielä rakastaisi toisiamme?…
Mutta turhaan etsi hänen rauhallinen ja suora katseensa vastausta vanhan ystävänsä silmistä…
Täydellisesti naisia tuntematta ja kohdellessaan Sidoniea, kuin lasta, jatkoi Risler samalla äänellä:
— Ota, näet, hänet, tyttiseni, esikuvaksesi… Ei ole kahta semmoista mailmassa, kuin rouva Chorche… Hänellä on aivan isänsä sydän… Oikea Fromont!…
Silmät maassa, kumarsi Sidonie, niitäkään vastaamatta. Tuskin huomattava väristys juoksi hänen satiini kenkänsä kärjestä aina seppeleen ylimpään pomeranssi korteen asti. Mutta kelpo Risler ei nähnyt mitään. Hän oli kuin juovuksissa ja hulluna hälinästä, tanssijaisista, soitosta, kaikista noista kukista ja tulista… Hän luuli kaikkien muidenkin hengittävän tuota verrattoman onnellisuuden ilmaa, joka häntä ympäröi. Hän ei huomannut vähäistä kaihoa ja kateuden kilvoituksia, jotka parveilivat koristetuilla otsilla.
Hän ei nähnyt Delobellea, joka, nojaten kyynäspäällään takkaa vasten ja väsyneenä ikuiseen asemaansa, toinen käsi povessa, toinen puuskassa, hattu reidellä, odotti tuntikausia, ilman että kukaan aikoikaan pyytää häntä käyttämään kykyään seuran huviksi. Hän ei nähnyt herra Chèbeä, joka synkeänä seisoa jörötti kahden oven välissä, enemmän kuin koskaan vihoitellen Fromont'ilaisille… Voi niitä Fromont'ilaisia!… Heiliäpä oli etevä sija häissä. Vaimoineen, lapsineen, ystävineen ja ystävien ystävineen olivat he kaikki läsnä… Oli kuin joku heistä olisi häitä viettänyt… Kukapa siinä puhuikaan jostakin Risleristä tai Chèbestä? Häntä, isää, ei oltu edes esiteltykään!… Ja vieläkin enemmän lisäsi pienen miehen raivoa rouva Chèben käytös ja tapa hymyillä kaikille äidillisesti.
Muutoin oli sielläkin, kuin melkein kaikissa häissä, kaksi tyystin erilaista virtaa, jotka koskettivat toisiinsa, kuitenkaan yhteen sekoittumatta. Fromont'ilaiset, jotka kovin suututtivat herra Chèbeä ja olivat tanssijaisten ylimyksinä, kauppakamarin esimies, asian-ajajain vanhin kuuluisa shokolaatikauppias, joka oli esimiehenä lakia laativassa valiokunnassa ja miljonien omistaja ukko Gardinois, kaikki he lähtivät pois kahdentoista jälkeen. Heidän perästä astui Georges Fromont vaimoneen vaunuihinsa, eikä jäänyt enää jäljelle kuin Rislerin ja Chèben puolet. Ja kohta muuttui juhla iloisemmaksi ja pauhaavammaksi.
Kuuluisa Delobelle, joka jo oli väsynyt, kun ei häntä mihinkään pyydetty, päätti itse pyytää itseään, ja, sill'aikaa kun vieraat tungeskelivat shokolaati- ja punssi-pöytien ympärillä, kävi hän lausumaan jyrisevällä äänellä monoloogia Ruy-Blasista: "Hyvää ruokahalua, herrat!"…