Vuoroonsa pääsivät nyt köyhemmätkin esille näyttämään säästeliäästi tehtyjä vaatteuksiaan, ja nuoret kauppalaiset, jotka kauvan jo olivat himonneet ilvehtimään, uskalsivat hekin käydä katrillia tanssimaan. Morsian oli jo kauvan tahtonut lähteä pois, ja vihdoin hän katosikin Rislerin ja rouva Chèben kanssa. Mitä herra Chèbehen tulee, joka jälleen oli päässyt entiseen arvoonsa, niin oli mahdotonta saada häntä pois. Pitihän jonkun toimittaa isännän virkaa, hitto vie!… Että pieni mies asiaan hyvin ryhtyi, sen minä takaan!… Punaisena ja innostuneena hyöriä mellasti hän melkein kuin kapinoitsija. Ja kuuluipa hän alahalla laskettelevan politikkiakin Vefourin ravintolanhoitajan kanssa sekä julkeudesta puheita pitävän…
… Pitkin katuja, Maraisiin päin, vierivät raskaasti häävaunut, joiden humalan raskauttama ajuri tuskin jaksoi valkoisia ohjaksia käsissään pitää.
Rouva Chèbe puheli paljon, luetellen muistettavan päivän kaikkia komeuksia ja ihastuneena erittäinkin päivälliseen, jonka jotenkin tavallinen ruokalista oli hänestä ylellisyyden korkeimpana osoitteena. Sidonie haaveksi vaunujen suojassa ja Risler, istuen vastapäätä häntä, ell'ei hän enää sanonut: "minä olen tyytyväinen…", ainakin niin ajatteli itsekseen sydämen pohjasta. Kerran koetti hän tarttua pieneen valkoiseen kätöseen, joka nojautui nostettuun ikkunaan, mutta se vetäytyi pois niin pian, että hän jäi hievahtamatta paikalleen vaipuen äänettömään ihaelemiseen.
Kuljettiin Halles'ien ja Rambuteau kadun kautta, joka oli täynnä yrttitarhurien rattaita; sitte, Francs'-Bourgeoiskadun päässä käännyttiin Arkistojen kulmasta Braque-kadulle. Siinä seisatuttiin ensikerran ja rouva Chèbe astui alas porttinsa luona. Se oli liian ahdas hänen komealle, viheriäiselle silkkihameelleen, jonka liepeet ja reunukset kauhealla kohinalla katosivat käytävään… Muutaman minuutin perästä aukeni selko selälleen jykeä portti Vielles-Haudriettes-kadun varrella, päästääkseen juhlavaunut sisään. Portilla, vanhan kartanon kilvessä, puoleksi kuluneen vaakunan alla, oli kilpi, johon sinisillä kirjaimilla oli kirjoitettu: "Seinä-paperia."
Sillä kertaa morsian, joka oli siihen asti ollut liikkumattomana ja ikäänkuin nukuksissaan, näkyi äkkiä havahtuvan, ja ell'eivät kaikki tulet olisi olleet sammutetut suurista rakennuksista, työ- ja tavara-huoneista, jotka seisoivat rivittäin pihalla, olisi Risler voinut nähdä riemastushymyn yht'äkkiä kirkastavan nuo kauniit, ongelmoiset kasvot. Pyörät hiljensivät ratinansa puutarhan hienolla hiekalla ja seisattuivat kohta pienen kaksikerroksisen rakennuksen portaiden eteen. Siinä asui Fromont'ilaisten nuori perhe ja Risler vanhempi vaimoineen asettui asumaan heidän yläpuolelle. Asumus oli suurenlainen, ja aution kadun etäisessä kaupungin osassa korvasi kauppasäädyn varallisuus. Portaissa oli lattiapeitto ylös asti, etehisessä oli kukkia ja kaikkialla loisti marmoria, heijasti kuvastimia ja kiilsi vaskea.
Sill'aikaa kun Risler tyytyväisenä käveli uuden asuntonsa suojissa, oli Sidonie yksin huoneessaan. Lakeen ripustetun pienen sinisen lampun valossa loi hän ensin silmänsä kuvastimeen, jossa hän näki itsensä päästä jalkoihin asti, sitte kaikkeen uuteen ja hänelle outoon loistoisuuteen; ja sen sijaan, että hän sitte olisi mennyt maata, aukaisikin hän ikkunan ja nojautui liikkumattomana balkongiin.
Yö oli valoisa ja lämmin. Selvään näki hän koko tehtaan lukemattomine ikkunoineen, kiiltävine, korkeine lasineen, sen pitkän savutorven, joka hälveni taivaan avaruuteen, ja lähempänä pienen upean puutarhan, vanhan kartanon seinustalla. Ylt'ympäri oli ikäviä, kurjia kattoja ja kolkkoja, kolkkoja katuja… Yht'äkkiä vavahti hän. Tuolla, synkimmässä, rumimmassa kaikista noista ylisistä, jotka, ikäänkuin viheliäisyyden painamina, likistyivät yhteen, toisiinsa nojautuen, aukeni viidennessä kerroksessa selki selälleen kolkko ikkuna. Hän tunsi sen oitis. Se oli porrasikkuna hänen vanhempainsa asunnossa.
Porraslavan ikkuna!…
Kuinka paljo asioita tuo nimi yksistään muistutti hänelle! Kuinka monta hetkeä, kuinka monta päivää hän siellä oli viettänyt, kumarruksissa kosteaa ikkunalaitaa vasten, joka oli ilman rintanojaa, ilman balkongia, katsellen tehtaasen päin…
Ja vielä nytkin oli hän näkevinään siellä ylähällä pikku Chèben näppärät kasvot, ja tuon kurjan akkunan kehikossa aukeni hänen silmiensä eteen koko hänen lapsuutensa elämä, Parisi-tytön surullinen nuoruuden aika.