Yht'äkkiä aukenee ovi… Joku tuli, jota ei voi nähdä… Kuka se on? Delobellen naisien luona ei käy koskaan vieraita. Äiti kääntyi ja luuli ensin, että makasiinista tultiin viikon työtä hakemaan.
— Mieheni meni vast'ikään teille… Meillä ei ole täällä enään mitään. Herra Delobelle vei kaikki pois.
Mies lähestyy vastaamatta, ja kuta likemmäksi ikkunaa hän tulee, sitä selvemmäksi käy hänen kuvansa. Se on iso, roteva, päivettynyt, tuuheapartainen vaaleaverinen mies; äänensä on vahva, puheensa hiukan kankea.
— Vai niin, äiti Delobelle, ettekö siis minua tunnekaan?
— Kyllä, herra Frans, minä tunsin teidät heti, sanoi Désirée hyvin tyynesti, kylmällä, vakavalla äänellä.
— Herranen aika! herra Frans. Joutuisaan juoksee äiti Delobelle lampun luo, sytyttää sen, ja sulkee ikkunan.
— Mitenkä! tekö, Frans ystäväni… Kuinka tyynesti hän sen lausua, tuo pikkuinen… minä tunsin teidät heti… Voi sitä, jäämurua. Aina hän on oleva sama.
Oikea pikku jäämuru todellakin. Hän on niin vaalea, niin vaalea; ja
Franssin kädessä on hänen kätensä ihan valkea, ihan kylmä.
Franssista hän on kaunistunut, vieläkin enemmän hienontunut.
Hänestä taas Frans on muhkea, kuin ainakin, silmäin osoite hiukan väsyneen ja murheellisen näköinen, joka tekee hänen miehekkäämmäksi, kuin hän lähtiessä oli.