Puhellen ystävällisesti keskenään halpaa ja raakaa siansaksaa, ja sinutellen toisiaan, kertoivat he lukemattomista menestyksistään; sillä, heidän puheesta päättäen, oli yleisö ihastuneena taputellut jokaiselle ja koko kaupungit riemastuneina antaneet heille seppeleitä.
Puhellessaan söivät he, niin kuin näyttelijät syövät, istuen, kolmenneljättä osaa kasvoista yleisöön päin näennäisesti kiirehtien, kuin paperilaatikoista illastavat teaatteri vieraat, vuoroon puhuen, vuoroon syöden, kokien tehdä vaikutusta tavallaan, asetella lasia, lähentää tuolia, lausua tyytymyksensä, kummastuksensa, ilonsa, säikähdyksensä ja hämmästyksensä, taidokkaasti käsittelemällä veistä ja haarukasta. Äiti Delobelle kuunteli heitä hymyillen.
Eipä olla kolmekymmentä vuotta näyttelijän vaimona, hiukan tottumatta noihin omituisiin tapoihin.
Mutta pieni pöydän kolkka oli erotettu muista ruokavieraista ikäänkuin pilvellä, joka sieppasi raa'at sanat, naurun honotukset ja kerskaukset. Frans ja Désirée puhuivat hiljakseen kuulematta, niitäkään, mitä heidän ympärillä sanottiin. Heidän lapsuutensa tapaukset, naapurien tarinat, koko hämärä mennyt aika, jolla ei ollut muuta arvoa, kuin että se oli heidän yhteisenä heränneenä muistona, ikäänkuin yhtälailla molempien silmissä loistavana säkenenä, oli heidän suloisen puhelmansa aineena.
Yht'äkkiä pilvi repeytyi ja Delobelle'n kamala ääni keskeytti haastelun:
— Etkö ole nähnyt veljeäsi? kysyi hän Franssilta, ett'ei muka kokonaan jättäisi häntä syrjään… etkä hänen vaimoaan myöskään?… Kas! siinä sinä näet rouvan vasta. Pukineita, veli kulta, ja muhkeutta! Muuta en sanokaan. Heillä on oikea hovi Asnières'sa. Chèbeläiset ovat siellä myöskin… Niin! tuo kaikki, pyhä veli, se meidät pysyttää kaukana. Rikkaaksi kun tullaan, halveksitaan vanhat toverit… Ei puhuta sanaakaan, ei tulla koskaan vieraisin… Minä puolestani, näet sen, siitä vähät, mutta noita naisia kohtaanhan se tosiaan on loukkaavaa…
— Oi, isä, sanoi Désirée vilkkaasti, tiedättehän sen hyvin, että me rakastamme Sidonieta liika paljo voidaksemme olla hänelle vihoissaan.
Näyttelijä löi raivoisasti nyrkkinsä pöytään:
— He, sepä se juuri väärin on… Vihoissaan täytyy olla ihmisille, jotka vaan toista tahtovat loukata ja sortaa.
Hänellä oli vielä sydämellään teaatteri hankkeesensa kielletyt rahat, eikä hän muutoin koettanut salata vihaansa.