Mestari Cornille oli vanha mylläri, joka oli elänyt kuusikymmentä vuotta jauhontomussa ja antautunut koko olemuksellaan siihen ammattiinsa. Höyrymyllyjen perustaminen oli saanut hänen melkein vimmapäiseksi. Viikon päivät hän juoksenteli ympäri kylää koettaen yllyttää kansaa kapinaan ja huutaen kaikin voimin, että nyt ne aikovat myrkyttää koko Provencen höyrymyllyn jauhoilla. "Pysykää niistä erillänne", sanoi hän; "ne konnat tahtovat tehdä leipää höyryllä, ja höyry on paholaisen keksintö, sen sijaan että minä teen työtä luodetuulen ja pohjatuulen avulla, jotka ovat hyvän Jumalan henkäyksiä…" Ja hän keksi monta sellaista kaunista sanaa tuulimyllyjen ylistykseksi, mutta ei kukaan niitä kuunnellut.
Raivoissaan sulkeutui vanhus silloin myllyynsä ja eli siellä ypöyksin niin kuin metsäpeto. Hän ei edes huolinut luokseen poikansa tytärtä Vivetteä, viisitoistavuotista lasta, jolla ei ollut vanhempiensa kuoltua muuta turvaa maailmassa kuin isoisä. Pienen orporaukan täytyi ansaita nyt itse leipänsä kiertelemällä talosta taloon auttamassa ihmisiä viljan korjuussa, oliivinpoiminnassa tai silkinviljelyksessä. Ja kuitenkin näytti siltä kuin olisi isoisä sydämestään rakastanut tätä pienokaista. Hän kulki näet usein jalkaisin monta peninkulmaa kuumassa helteessä tytön luokse taloon, jossa tämä sattui olemaan työssä, ja saattoipa hän silloin istua tuntikausia tytön vieressä ja katsella häntä kyynelsilmin…
Kylillä arveltiin yleensä, että vanha mylläri oli saituudesta lähettänyt Vivetten luotansa maailmalle; eikä se suinkaan tuottanut hänelle kunniaa, että hän antoi poikansa tyttären muuttaa talosta taloon, alttiina renkien raakuuksille ja kaikille nöyryytyksille, joita tulee palvelustytön osaksi. Hyvin pahana pidettiin sitäkin, että niin arvon mies kuin mestari Cornille, joka siihen asti oli aina pitänyt kunniastaan kiinni, harhaili nyt pitkin kylän katuja kuin mikäkin mustalainen paljain jaloin, repaleinen hattu päässä ja vähän rääsyjä ruumiin ympärillä… Me toiset vanhukset ihan häpesimme hänen puolestaan, kun näimme hänen sunnuntaisin tulevan kirkkoon; ja mestari Cornille huomasi kai sen itsekin, sillä hän ei uskaltanut enää tulla istumaan kirkonpenkkiin, vaan jäi seisomaan ovensuunurkkaan, vihkivesimaljan luokse köyhien joukkoon.
Mestari Cornillen elämässä oli eräs seikka, josta ei voinut oikein saada selvää. Pitkiin aikoihin ei kylästä kukaan vienyt viljaa hänelle jauhatettavaksi, ja kuitenkin pyörivät hänen myllynsä siivet lakkaamatta kuten ennenkin… Iltasella nähtiin vanhan myllärin astelevan milloin milläkin maantiellä ajaen edellään aasiansa, jonka selkään oli sälytetty raskaita jauhosäkkejä.
— Hyviä iltoja, mestari Cornille! huusivat talonpojat hänelle, — yhäkö se vaan vetelee, tuo jauholiike?
— Pikkuhiljaa, ystäväni, vastasi ukko reippaasti. — Jumalan kiitos, että vielä riittää työtä.
Mutta jos häneltä silloin kysyit, mistä hitosta hän sai niin paljon työtä, hän pani sormen huulilleen ja vastasi salaperäisesti: "Hiljaa! Minä jauhatan viljaa maastavientiä varten…" Eikä häneltä saanut urkituksi sen parempaa selkoa.
Ei tullut kysymykseenkään, että vieras olisi saanut pistää nenäänsä myllyyn.
Ei edes pikku Vivettellä ollut sinne menemistä…
Ohikulkiessa nähtiin, että ovi oli aina kiinni ja suuret siivet aina liikkeessä; vanha aasi pureskeli nurmea pengermällä ja suuri laiha kissa paistatti päivää ikkunalaudalla ja tirkisteli vihaisesti ohikulkijoita.