Myllyn ovi oli selkoselällään… Oven edessä istui mestari Cornille kalkkisäkillä ja itki, kädet silmillä. Hän oli vastikään kotiin tultuansa huomannut, että hänen poissa ollessaan oli joku tunkeutunut hänen asuntoonsa ja saanut tiedon hänen surullisesta salaisuudestaan.
— Voi minua poloista! vaikeroi hän. — Nyt ei minulla ole enää muuta tekemistä kuin kuolla… Myllyni on häväisty.
Ja hän nyyhkytti sydäntäsärkevästi mainiten myllyänsä kaikenlaisilla hyväilynimillä ja puhutellen sitä kuin elävää olentoa.
Samassa saapuivat aasit myllyn eteen pengermälle, ja me aloimme kaikki huutaa kovalla äänellä niin kuin tuulimyllyjen vanhaan hyvään aikaan:
— Hei myllyyn!… Hei, mestari Cornille! Ja säkit kannettiin yhteen kasaan oven eteen ja kauniita punaisenruskeita vehnänjyviä juoksi kaikkialla maahan…
Mestari Cornillen silmät repesivät auki. Hän oli ottanut jyviä vanhaan kouraansa ja hoki itkien ja nauraen yhtaikaa:
— Se on viljaa!… Herran kiitos!… Oikeata viljaa!… Antakaahan minun katsoa sitä.
Sitten hän kääntyi meihin päin:
— Oi, tiesinhän minä, että te vielä tulette minun luokseni takaisin… Kaikki nuo höyrymyllyn isännät ovat pelkkiä varkaita.
Tahdoimme viedä hänet riemusaatossa läpi kylän: