Alphonse Daudet syntyi pienessä Nimesin kaupungissa 1840 — siis samana vuonna kuin Emile Zola — ja eli siellä kahdeksan iloista ja huoletonta lapsuusvuotta. Mutta kun isän silkkitehdasyritykset eivät menestyneet, köyhtyi perhe ja siirtyi Lyoniin, jossa poika pantiin lukioon. Yksitoikkoisiksi muuttuivat nyt Alphonsen nuoruuden päivät. Hän ei viihtynyt tuossa suuressa ikävässä tehdaskaupungissa. "Hän jäi pois koulusta, vietti päivänsä vesillä pienten jokilaivojen, proomujen ja hinaajien tungoksessa, souteli sateessa, piippu hampaissa, absinttipullo taskussa, joutuen tuhansiin seikkailuihin… ja tuossa uupumuksessa, noissa ponnistuksissa ja vaaroissa hän tunsi hurjaa iloa, oman olemuksensa ja synkän näköpiirinsä avartumista." Näin hän kertoo itse tästä ajasta. Lisäksi tulivat aineelliset huolet. Kuusitoistavuotias nuorukainen sai koulunsa päätettyään ryhtyä itse hankkimaan leipänsä hoitamalla rasittavaa, vähäpalkkaista apuopettajan tointa Alais'n kaupungissa. Se oli, kuten hän itse sanoo, puutteiden ja murheen aika, jommoista hän ei toivo kenellekään ja jonka kärsimyksiä muistaessaan hän vielä vuosien perästä keskellä yötä herää kyyneliin. Hän kesti sitä vuoden päivät. Sitten hän pakeni Pariisiin vanhemman veljensä Ernestin luokse, jonka oli onnistunut päästä siellä erään sanomalehden toimitukseen. Alphonse saapui (1 p:nä marrask. 1857) perille väsyneenä ja nälkäisenä, mukanaan pieni vihko novelleja ja runoja, joista osa oli jo koulun penkillä syntynyt. Alussa oli hänellä edessään kovat vuodet, ankara taistelu toimeentulon puolesta. Hän, kuten Zolakin, sai läpikäydä koulun, joka opetti ymmärtämään, mitä puute on. Tuo suuri maailmankaupunki ei ollut siroilla lemmenlauluilla valloitettavissa, vaikka ne — Les Amoureuses — luonnonrikkaudellaan herättivätkin jonkun kirjallisuuden ystävän huomiota ja hankkivat Daudet'lle apu toimittajan paikan Figaro lehdessä.
Pikku piirrelmät ja sadut, joita hän tähän lehteen kirjoitteli, tekivät hänen nimensä ylhäisön piireissä pian tunnetuksi. Keisarinna Eugenien välityksellä hän pääsi Mornyn herttuan yksityissihteeriksi v. 1861 ja pysyi siinä toimessa vuoteen 1865. Nyt oli hänen toimeentulonsa turvattu ja hän sai rauhassa antautua kehittämään kykyänsä. Pääsy korkeimpiin yhteiskuntapiireihin laajensi hänen ihmistuntemustaan, ja matkoillaan Etelä-Ranskassa, Korsikassa ja Algeriassa hän keräili aineksia tuleviin teoksiinsa. Ne tuotteet, jotka hän 1880-luvulla sepittää, ovat enimmäkseen pieniä päivänpaisteisia kuvia, täynnä nuorekasta tunnetta ja välittömyyttä.
Ensimmäisessä laajemmassa teoksessaan Le petit chose (Pikkupoikanen, 1868) hän kuvailee oman nuoruutensa vaiheita runollisella vapaudella ja liikuttavalla, paikoin liian lapsellisella tunteellisuudella. Samoihin aikoihin ovat syntyneet Lettres de mon moulin (Kirjeitä myllyltäni, ilmestynyt kokonaisuudessaan 1869), jotka tarjotaan tässä suomalaiselle yleisölle. Ne ovat pieniä eloisia novelleja: matkamuistoja ja tunnelmia etelästä, vertaus- ja laatukuvia, runoutta ja todellisuutta yhteensulaneena. Viaton leikillisyys karkelee niissä usein yhdessä veitikkamaisen ivan ja herttaisen sydämellisyyden kanssa. Ani harvoin on kosketettu traagillisempaan säveleen. Niiden tuntee syntyneen onnellisina hetkinä, jolloin runoilijan mielessä on soinut kotisirkkojen laulu, hilpeät provencelaissukkeluudet tai vanhat kauniit tarinat ja sielussa väreillyt valo ja päivänpaahtamien kukkulain ihana tuoksu, kuten hän itse niiden synnystä kertoo. Eräitä vuosia myöhemmin ilmestyivät kertomuskokoelmat Lettres à un absent (Kirjeitä eräälle poissaolevalle, 1872) ja Contes du lundi (Maanantain kertomuksia, 1873). Niissä kirjailija piirtää muutamilla ripeillä kynänvedoilla selviä kuvia Pariisin piirityksen ajoilta, jolloin hän itse oli kansalliskaartilaisena ottanut osaa moniin kahakoihin. Näitä sotamuistoja kannattaa hehkuva innostus, joka ei ole aivan vapaa kiihkoisänmaallisuudesta. Mutta muodoltaan ovat monet niistä todellisia helmiä.
Päästyään aineellisesti vapaammalle jalalle oli Daudet v. 1867 mennyt naimisiin Julie Allardin kanssa. Avioliitto oli onnellinen. Julie oli rakastava elämänkumppani ja ymmärtävä työtoveri, jolla oli itselläänkin jonkin verran kirjailijataipumuksia. "Hän on ottanut suuresti osaa kaikkeen, mitä minä olen kirjoittanut. Ei ole sivuakaan, jota hän ei olisi läpilukenut ja siloittanut, johon hän ei olisi vuodattanut sielunsa kaunista taivaansineä ja ruusunhohdetta", sanoo Daudet hänestä. Näyttääpä siltä kuin olisi kodinonni luonut kirjalliseen tuotantoonkin raikkaan sävyn, joka päilyy rivien välistä kevyenä satiirina tai lempeänä huumorina. Daudet oli näet elämänsä alkupuolella humoristi, jonka veroista ei ole montakaan Ranskan kirjallisuudessa. Hän osasi käsitellä sydämellisellä osanotolla kuvattaviaan ja sovittaa hymyllä elämän raskaitakin kohtaloita. Hän oli siinä suhteessa englantilaisen Dickensin hengenheimolainen ja oppilas, vapaa kuitenkin liiallisesta hempeämielisyydestä.
Hilpeää, puoleksi satiirista leikillisyyttä kumpuilee kertomus Tartarin de Tarascon (Tarasconin Tartarin, 1872), joka on käännöksenä suomalaisellekin yleisölle tuttu. Se on kirjoitettu iloisin mielin ja kevyin sydämin. Daudet tekee siinä pilaa kotiseutunsa kansan heikkouksista, eteläranskalaisesta kerskailijasta, joka lopulta itsekin uskoo omia liioittelujaan a valheitaan. Tartarin on noita luonteita, joiden vilkkaasta mielikuvituksesta kirjailija sanoo kerran: "Etelä-Ranskan auringon alla näyttää mies, joka on aikonut matkustaa Sanghaihin, ihan pettävästi samannäköiseltä kuin se mies, joka todella on käynyt Sanghaissa." Samaa aihetta jatkaa Daudet myöhemmissä teoksissaan Tartarin sur les Alpes (Tartarin Alpeilla, 1886) ja Port Tarascon (Tarasconin satama, 1890). Niissä kuvataan Tartarinin seikkailuja Alpeilla kiipeillessä ja siirtolaisena. Huumori ei jaksa näissä kohota samaan voimaan kuin ensi osassa, vaikka nekin sisältävät meheviä yksityiskohtia.
Se teos, jonka avulla Daudet varsinaisesti sai ensimmäisen suuren voittonsa ja perusti kirjailijanmaineensa, oli Fromont jeune et Risler aîné (Fromont nuorempi ja Risler vanhempi, 1874; ilmestynyt suomeksikin). Ensi kerran esiintyy Daudet siinä Pariisin elämän kuvaajana. Hän kehittää eteemme jännittävän ja järkyttävän draaman intohimojen maailmasta. Rouva Sidonie siinä on kylmä sfinksimäinen naisluonne, joka teeskentelee, leikittelee tunteilla, vetää miehiä puoleensa ja uhraa heidät kaikki häikäilemättä tyydyttääkseen vallan- ja nautinnonhimoansa. Pienissä kauniissa välikertomuksissa, joita on kiedottu pääjuonen ympärille, leikkii tässäkin sentään huumorin valoisa säde. Kenties korkeimman huippunsa saavuttaa Daudet'n huumori köyhän isä Joyeusen perheidyllin kuvauksessa romaanissa Le nabab (1877). Muuten käsittelee tämä teos pariisilaisen ylimystön elämää toisen keisarikunnan aikana. Se on kenties monivälkkeisin ja värikkäin Daudet'n romaaneista. Esitys tapaa väliin elämän syviin pohjavirtoihin, väliin taas kohoaa leikkimään kevyesti pinnalle. Miehekkäällä kädellä paljastetaan siinä se sisäinen onttous, sydämettömyys ja petollisuus, jota peitetään hienolla tahdikkuudella ja säilytetään siten kuolemaan saakka näyttelijän uljas ryhti. Kuvaus oli kai sattuva, koska kirjailijaa syytettiin aikoinaan siitä, että hän muka oli mm. tuossa kylmän tahdikkaassa Moran herttuassa esittänyt ylhäistä suojelijaansa Mornyn herttuaa. Jo vuotta aikaisemmin julkaisemassaan laajassa kaksiosaisessa romaanissa Jack, moeurs contemporains (Jack, nykyajan tapoja) hän oli käynyt käsiksi elämän vakaviin puoliin. Se on tarina isättömän lapsen vaiheista kehdosta hautaan saakka. Aste asteelta kasvava kurjuus on kuvattu sinä niin sydäntä kouristavalla voimalla, ettei George Sand oman kertomuksensa mukaan sen luettuaan voinut kolmeen päivään tehdä ollenkaan työtä.
Yleensä alkaa Daudet'n valoisa maailmankatsomus 1870-luvun lopulla ja varsinkin 1880-luvulla vähitellen tummentua ja hänen lennokas huumorinsa laimentua. Se surullinen pohjasävy, jota hymy ja leikki niin usein peittää taiteessa samoin kuin elämässäkin, pyrkii hänen tuotteissaan yhä enemmän näkyville ja laskee vain välähdyksittäin entisiä ilonsäteitä lävitsensä. Eikä tämä Daudet'n pessimistisyys ole jälkimaailmalle enää pelkkä arvoitus. Kantoihan hän toistakymmentä vuotta varmaa kuolemantietoa povessaan, koettaen salata sitä lähimmältä ympäristöltään: hän sairasti selkäydintautia, joka lopulta vei hänet hautaan. Mutta jo sitä ennen ja toisista syistä tuntuu hänessä tapahtuneen muutos. Ensi sijassa vaikutti häneen kaiketi Pariisin raskas ilmapiiri. Herkkätuntoinen runoilija sai päivä päivältä nähdä ja kokea, miten kylmästi laskeva itsekkyys, kunnianhimo ja ahneus tukahduttivat täällä sielun välittömyyden ja sortivat sen jaloimpia ja kauneimpia voimia, kuten hän on niin usein kuvannut teoksissaan. Toiseksi näyttää siltä kuin olisi ajan kirjallinen suunta Pariisissa teroittanut silmää näkemään entistä tarkemmin elämän epäkohtia ja pimeitä puolia, vaatinut pikemmin paljastamaan ja taistelemaan kuin iloitsemaan ja nauttimaan. Vallitsihan silloin parhaillaan Ranskan kirjallisuudessa naturalistinen rautakausi, ja sen puolittain tieteelliselle taidemenetelmälle oli huumori ja leikkivä päivänpaisteisuus siihen aikaan jokseenkin vierasta. Pääasiana oli tehdä huomioita ympäröivästä todellisuudesta, kerätä "inhimillisiä todistuskappaleita" objektiivista taideteosta varten. Ja kun ympäristö oli valotonta, rappeutunutta, oli siitä luonnollisena seurauksena kuvausten tumma sävy.
Daudet'kin, jolla jo syntymästä oli sangen kehittynyt huomiokyky, liittyi pääpiirteittäin tähän kirjalliseen suuntaan. Hän kuului aikoinaan siihen seurapiiriin, jossa naturalismin päämiehet Zola, Flaubert, Goncourtin veljekset ja Turgenev liikkuivat. Ja hän omaksui — tavallaan — heidän maailmankatsomuksensa ja taiteellisen tekotapansa. Hän on itse kertonut, miten hän keräili todellisuushuomioita teoksiinsa: "Niin kuin maalarit" — hän sanoo — "säilyttävät huolellisesti harjoitelmavihkonsa, joissa ääriviivat, asennot, jokin viittaus tai käsivarren liike ovat piirretyt suoraan luonnosta, niin minäkin olen kokoillut jo kolmekymmentä vuotta suuren joukon pieniä vihkoja, joissa havainnot ja ajatukset useinkin ovat osoitetut vain yhdellä viivanvedolla, josta voin palauttaa mieleeni liikkeen, äänenpainon, ja jotka voidaan myöhemmin kehittää ja paisuttaa vaikuttavan teoksen yhteissointua varten."
Tämmöisistä lukemattomista pikkuhavainnoista ovat nähtävästi melkein kaikki Daudet'n romaanit vähitellen syntyneet. Ne tekevät monin paikoin tosiaan sen vaikutuksen kuin ne olisivat piirretyt "suoraan luonnosta", ja niissä kirpoilee todellisuuspiirteitä kuin pieniä eloisia sähkökipinöitä. Hänellä on monesti ollut todellinen tyyppi edessään tutkittavana. Mutta siihen on sekaantunut muistoja ja vaikutelmia muualta, ja vapaasti luova mielikuvitus on tullut aina sitä jatkamaan ja täydentämään, niin että lähtökohta ja tulos eivät koskaan lankea yhteen. — On mahdotonta ryhtyä tässä läpikäymään Daudet'n teosten pitkää sarjaa kokonaisuudessaan. Mainittakoon niistä vain muutamia kuuluisimpia.
Vuonna 1880 ilmestyneessä romaanissaan Les rois en exil (Kuninkaat maanpaossa) hän kuvaa syvällä myötätunnolla rappiolle joutuneita ruhtinaallisia henkilöitä. Heidän onnettomat vaiheensa Pariisin elämän pyörteissä tekevät lukijaan murheellisen vaikutuksen. Synkänlainen sävy vallitsee myös Numa Roumestanissa (1882), jossa Daudet on taas tarttunut lempiaiheeseensa, kuvaamaan vilkasverisiä eteläranskalaisiaan. Tällä kertaa esiintyy kirjan provencelainen pääsankari, Numa Roumestan, Pariisissa. Hän on harvinaisen älynsä ja toimintatarmonsa avulla kohonnut aina ministeriksi asti. Mutta hänessä on säilynyt synnynnäinen tarve valehdella ja tehdä lupauksia, joita hän ei jaksa eikä aina edes aiokaan täyttää. Ja hänen olemuksensa pohjalla piilee päävoimana suuri itsekkyys ja vallanhimo, jolle ei mikään ole pyhää ja joka ei sääli edes uskollista Rosalindeansa uhratessaan hänet alhaisille tarkoituksillensa. Selvästi ja voimakkaasti on tässä vedetty esiin eteläranskalaisen luonteen vaaralliset varjopuoletkin, joita Tartarinissa vielä katsottiin sovituksen valossa. Seuraava romaani L'évangeliste (Evankelista, 1883) on samaten pessimistisen maailmankatsomuksen ilmaus. Siinä esitetään uskonnollista fanaatikkoa, opettajatarta, joka peittää itsekkäät ja raa'at pyyteensä tekohurskauden vaipan alle ja vetää oppilaansa, nuoren kokemattoman tytön, onnellisista oloista mukaansa kurjuuteen. Vielä synkemmän kuvan tarjoaa Sapho (1884), nuoren tytön elämäntarina. Tuo tyttö, joka aikoinaan oli ollut erään taiteilijan mallina tämän maalatessa Saphon kuvaa, on oppinut vaarallisen viehätystaidon, kehittynyt seireenin tavoin kiehtomaan miehiä puoleensa ja vaipunut yhä syvemmälle ja syvemmälle. Turhaan koettaa nuori provencelainen taiteilija häntä pelastaa uhraten hänelle kaikkensa: nainen hylkää hänet jatkaakseen tietänsä aina alaspäin. Tämä yksinkertainen juoni on esitetty niin johdonmukaisesti ja keskitetysti, että monet arvostelijat ovat pitäneet tätä teosta Daudet'n parhaimpana. Romaani L'immortel (Kuolematon, 1888) on taistelukirjoitus, singottu Ranskan akatemiaa vastaan. Siihen sisältyvä parodioiva satiiri tuon laitoksen vanhentuneisuudesta ja kaavamaisuudesta on sangen järeää laatua ja ampuu sen vuoksi — ainakin taidetuotteena — yli maalin.